Maailma on täynnä mahdollisuuksia, kun vain pitää silmänsä auki. Omani tajusin surkutellessani ajanpuutetta, joka vähensi radikaalisti hiihtoharrastustani. Avasin silmät, näin jäätyneen joen ja kartasta tyhmempikin tajuaa, että siinähän se on: oma työmatkalatuni!

Asun Kaarinan puolella, Kauselassa, korkean mäen päällä Muikkuvuoren kupeessa. Siitä on alamäkeä joelle noin puoli kilometriä. Sen matkan taittaa monoillakin muutamassa minuutissa.

Jäälle kun pääsin, huomasin sen loistavaksi hiihtoväyläksi. Pitkiä pätkiä pääsi hiihtämään joko moottorikelkkauralla tai toisten liikkujien luomalla ladulla. Aurajoen yläjuoksu Halistenkoskelta ylöspäin on kaunista seutua, eikä kaupungin läheisyyttä edes huomaa. Puut kaartuvat pitkälle joen ylle ja puutalot sekä kesämökit tulevat aivan rantaan saakka. Tässäkö ollaan työmatkalla?

Ensimmäisenä hiihtoaamunani helmikuussa 2011 pakkasta oli 24 astetta ja se näkyi naamasta. Töissä kaikki valittivat kylmää, minulla oli suorastaan kuuma! Kaikki on kiinni varusteista. Itselläni oli kovina pakkasaamuina aina urheilukerrasto, housuina tuulenpitävät ulkoiluhousut, paitana paksu urheilufleece ja takkina windstopper-fleece. Tosiasiassa varustus on varsin kevyt, sillä esim. untuvaa tai muuta lämmittävää ei minulla ollut päällä laisinkaan. Lämpö tulee lihaksista, vaatteet pitävät sen sisällä ja kylmän ulkona.

Tärkeimmät ovat hanskat ja pipo, sillä palelevilla sormilla tai päällä  ei matkanteko ole kivaa. Minä käytin Sinisalon ”Lobster”, eli hummerimallisia hanskoja, joissa on vain kolme ”sormea”.  Päässä oli tuultapitävä fleece-lakki ja näillä pärjäsi varsin hyvin. Kylmimpinä aamuina laitoin päähän myös kommandopipon. Se päässä ei sitten pankkiin kannata työmatkalla marssia…

Selässä minulla oli reppu, jossa oli mobiilitoimistoni, eli MacBook Pro-tietokone, muistikirjani sekä vaihtovaatteet. Reppu ei juuri häirinnyt hiihtoa.

Matkalla jouduin jalkautumaan vain kerran (ellei aloitus- ja lopetustalsimisia lasketa mukaan), eli Myllysillan kohdalla. Siltaparkahan notkahti kuin kamelin selkä viime vuonna ja nyt paikalla on sillan sijasta siltatyömaa. Aluksi harkitsin kieltomerkkien uhmaamista ja hiihtämistä työmaan ali, mutta kun muutaman metrin korkeudessa jäästä on paalutuskone, joka junttaa muutaman kymmenen metrin mittaista paalua jään läpi pohjamutaan, niin päätin ottaa sukset käteen ja kiertää kohdan… Esimerkiksi Halistenkosken kohdan pääsi hyvin hiihtämään sukset jalassa, vaikka padosta vesi juoksikin höyryävänä ja avoimena kohti alajuoksua.

Maisemat ovat maalaismaisia aina Ylioppilaskylälle saakka. On peltoa, saarta, mökkiä, kampiföriä ja rantaniittyä. Sanalla sanoen: kaunista. YO-kylän kohdalla maisema muuttuu pikkuhiljaa urbaaniksi. Alitan rautatiesillan ja uuden Tuomaansillan. Sitten olenkin todellisessa kaupunkikulttuurin kehdossa, eli Tuomiokirkon kohdalla. Kuvassa näkyvään keltaiseen taloon avataan muuten pian Turun uusin mielenkiintoinen ravintola Hus Lindman. Odotan kutsua avajaisiin innolla! Ainakin upean terassin ravintola saa!

Tuomiokirkon kohdalla tunnelma muuttuu. Olen hiihtäjänä kaupungissa kuin turkulainen Helsingissä. Avuttoman ja orvon oloinen, jotenkin tänne kuulumaton. Ympärillä (sivuilla ja yllä) ajavat autot ja bussit kiireisesti ruuhkassa jonottaen. Ihmiset marssivat määrätietoisesti poikittain joen yli. Jotenkin kaikki tuntuu menevän ristiin kanssani. Jokihan on totuttu vain ylittämään poikittain. Ei sitä ole enää vuosiin käytetty pitkittäissuuntaiseen liikenteeseen – eli liikkumaväylänä – varsinkaan Martinsillan yläpuolella. Mutta minäpä hiihdän pitkää suoraa kohti satamaa.

Tuomiokirkolta voin melkein nähdä määränpääni, vaikka matkaa on vielä pari kilometriä. Syntyy samanlainen harha kuin tuntureilla: joko maali on tuon kukkulan takana! Ei se ole, vielä täytyy alittaa yksi silta ja ohittaa Ukkopekka, Lily, Föri ja muut jäissä kesää odottavat joen asukkaat.

Jää on paksua. Luin lehdestä, että jopa metristä. Tässä voisi ajaa rekalla. Mutta silti siltojen alitus salpaa hengityksen. Jää on pikimustaa, kirkasta ja vailla lunta. Voin nähdä joen virtaavan allani. Toivon, että en näe viime keväänä jäihin jääneitä pilkkijöitä. En nähnyt, en edes polkupyöriä.

Viimein saavun museolaiva Sigynille. Nousen rantatörmälle Valaanpyrstö-suihkulähteen vierestä, hiihdän Varvintorin yli ja Sigyn-salin portaat ylös. Tähän on pysähdyttävä, sillä vilkkaasti liikennöity ja raskaasti hiekoitettu Linnankatu ei houkuttele suksijaa. Matkaa toimistoni ovelle on vain 50 metriä. Olen perillä. Suihkun kautta töihin. Mikä fiilis!

Nautin olostani jäällä. Edestakaisessa hiihtotyömatkassa kilometrejä kertyy reilut 16 ja aikaa raikkaassa ulkoilmassa saan päivästä riippuen reilusta tunnista kahteen. Palaan kotiin samaan aikaan kuin muutenkin, mutta täynnä virtaa ja iloa.

Suosittelen kaikkia haastamaan rutiininsa työmatkoissa ja hakemaan alle fillaria, suksia, kajaakkia tai mitä tahansa. Parikin kertaa viikossa riittää. Ja jääpähän kiikkustuoliin kerrottavaa: ”Silloin kun Ukki oli nuori, hiihdettiin töihin jäätä pitkin. Kesät talvet.”

🙂

Perjantaikokki!

Alla on linkkejä hiihtokarttoihini eri päivinä eri välineillä:

Vaellussukset, pakkasta 24 astetta (akku loppui kesken kaiken)

Murtsikat, pakkasta 21 astetta

Luistelusukset, pakkasta 7 astetta. Hyvä luisto.

Kaikki tuntevat sanonnan, että vierivä kivi ei sammaloidu. Liike, eli muutos, pitää sen puhtaana. Itselläni alkaa olla olo, että liike ja muutos ovat hioneet minusta kohta biljardipallon. Pariin viime vuoteen mahtuu niin paljon uutta, että laakereillaan ei ole tarvinnut levätä.

Vajaa vuosi sitten ryhdyin täysipäiväiseksi yrittäjäksi. Sittemmin olen junaillut ympäri Etelä-Suomea kymmeniä tuhansia kilometrejä ja tavannut niin paljon uusia ihmisiä, että olo on kuin dementikolla. Joka päivään mahtuu uusi tuttavuus. Yrityksemme henkilömäärä on kasvanut kahdessa vuodessa nollasta viiteen. Lapsia on siunaantunut hieman pidemmässä ajassa kolme. Olisiko aika hieman asettua aloilleen?

Vielä mitä, sillä vaimoni on eri mieltä! Rouva meni ja nappasi itselleen työpaikan yhdestä Euroopan arvostetuimmista yliopistoista Zürichistä, Sveitsistä. Meillä on nyt tasan 133 päivää aikaa järjestää elämämme täällä kotimaassa pakettiin ja suunnata karavaani kohti Keski-Eurooppaa. Luvassa on kolmen vuoden uusi ja innostava elämänvaihe. Nyt tai ei koskaan!

Koskaan ei kannata sanoa ei – ainakaan heti kättelyssä. Innostumalla uusista asioista, tulee välillä hypättyä alueille, joissa ei oma osaaminen, taidot ja kyvyt riitäkään. Ne ovat upeita hetkiä, jotka vievät ihmistä eteenpäin. Joutuu pakostakin oppimaan uutta ja pyytämään apua. Se on sitä vierimistä.

Järjellä ajateltuna olisi helppoa sanoa nyt ei. Miksi lähteä nyt ulkomaille, kun lapset ovat pieniä, yritys nuori ja kaikki vielä kesken?

Juuri siksi!

Sitten kun elämän polku on uurtunut liian syvälle suomalaiseen peruskallioon, ei siihen tehdä mutkia enää kuin väkivalloin.

Olen innoissani, sillä jos jostain pidän yhtä paljon kuin saaristostamme, niin vuorista. Olen aina haaveillut, että Suomessa olisi saaristo ja heti Porin kohdilta nousisi Alpit. Sitten maamme olisi täydellinen. Koska vuoret eivät ole tulleet luoksemme, niin menkäämme me vuorien luokse.

Arvatkaa mitä lapset ajattelevat tästä? No, nuorin hokee lähinnä ”Baa ba baa baa baa”-ajatuksiaan ääneen, mutta kaksi vanhempaa ovat ideasta jännittyneen innoissaan. Julia, joka on riittävän vanha hieman ymmärtämään käsitettä, huolehtii siitä, että onhan hänellä siellä sitten hänen ikioma sänkynsä ja tavaransa siellä Sveitsissä. No tottakai on! Oliver, joka tuijottaa päivät pitkät kolmivuotiaan itsetunnolla alppihiihdon MM-kisoja ja lumilautavideoita Youtubesta päätti oppia laskettelemaan, koska Sveitsissä on vuoria.

Hän osoittautui varsin lahjakkaaksi oppijaksi laskettelumäessä ja pääsi viime viikolla eroon jo ”jarruvaljaasta”, jolla hillitsin hänen menoa paikallisessa Hirvensalon laskettelukeskuksessa. Kun muutama onnistunut mäki ilman apua oli takana, kysyi hän minulta:

”Iskä, nyt kun mä osaan lasketella ilman valjaita, niin onko mun sitten Sveitsissä pakko käyttää niitä niillä vuorilla, kun mä teen droppeja (hyppyjä kallionkielekkeiltä)?”

Ei ole omena kauas puusta pudonnut…

Muistatko viime talvelta ”Puutarhatontun laskettelumäessä”.

Silloin Oliver oli 2-vuotias ja meno oli jo vauhdikasta. Katsoppa miten pikkumies nykyään painelee metsäreittejä!

Oliver Hirvensalossa.

Espanjalainen makkarapata

Kävin lounaalla Hakaniemen hallissa viime viikolla ja Reinin lihan tiskillä oli herkullisen näköisiä chorizo-tuoremakkaroita, neljää erilaista. Oli aivan pakko ostaa ja kuljettaa makkarat junarahtina Turkuun ja autolla edelleen saaristoon mökille. Koska siperiasta puhaltavat kylmät tuulet estivät grillaamisen, päätyivät makkarat pataan. Voit käyttää melkein mitä tahansa hyvää lihamakkaraa tässä.

AINEKSET

– 600 g erilaisia makkaroita
– 1 punainen paprika
– 1 keltainen paprika
– 1 suippopaprika
– 1 keltasipuli
– 8 herkkusientä
– 10 luumutomaattia
– ½ chili
– 1 valkosipulinkynsi
– 2 kevätsipulinvartta
– oliiviöljyä paistamiseen
– merisuolaa ja mustapippuria myllystä

VALMISTUS

Pilko valkosipuli ja sipuli. Pilko paprikat ja sienet palasiksi, tomaatit puoliksi ja chili pieneksi. Kuumenna öljyä pannulla ja lisää sipulit ja kokonaiset makkarat. Paista, kunnes saavat väriä. Lisää paprikat, sienet ja chili. Mausta suolalla ja pippurilla. Laske lämpöä ja laita kansi päälle. Hauduta kymmenisen minuuttia. Lisää tomaatit ja jatka hauduttamista vartin verran. Lisää lopuksi pilkotut kevätsipulinvarret ja tarjoile tuoreen leivän kera.

Herkullista viikonloppua!

Perjantaikokki