Hiihtäen töihin

Maailma on täynnä mahdollisuuksia, kun vain pitää silmänsä auki. Omani tajusin surkutellessani ajanpuutetta, joka vähensi radikaalisti hiihtoharrastustani. Avasin silmät, näin jäätyneen joen ja kartasta tyhmempikin tajuaa, että siinähän se on: oma työmatkalatuni!

Asun Kaarinan puolella, Kauselassa, korkean mäen päällä Muikkuvuoren kupeessa. Siitä on alamäkeä joelle noin puoli kilometriä. Sen matkan taittaa monoillakin muutamassa minuutissa.

Jäälle kun pääsin, huomasin sen loistavaksi hiihtoväyläksi. Pitkiä pätkiä pääsi hiihtämään joko moottorikelkkauralla tai toisten liikkujien luomalla ladulla. Aurajoen yläjuoksu Halistenkoskelta ylöspäin on kaunista seutua, eikä kaupungin läheisyyttä edes huomaa. Puut kaartuvat pitkälle joen ylle ja puutalot sekä kesämökit tulevat aivan rantaan saakka. Tässäkö ollaan työmatkalla?

Ensimmäisenä hiihtoaamunani helmikuussa 2011 pakkasta oli 24 astetta ja se näkyi naamasta. Töissä kaikki valittivat kylmää, minulla oli suorastaan kuuma! Kaikki on kiinni varusteista. Itselläni oli kovina pakkasaamuina aina urheilukerrasto, housuina tuulenpitävät ulkoiluhousut, paitana paksu urheilufleece ja takkina windstopper-fleece. Tosiasiassa varustus on varsin kevyt, sillä esim. untuvaa tai muuta lämmittävää ei minulla ollut päällä laisinkaan. Lämpö tulee lihaksista, vaatteet pitävät sen sisällä ja kylmän ulkona.

Tärkeimmät ovat hanskat ja pipo, sillä palelevilla sormilla tai päällä  ei matkanteko ole kivaa. Minä käytin Sinisalon ”Lobster”, eli hummerimallisia hanskoja, joissa on vain kolme ”sormea”.  Päässä oli tuultapitävä fleece-lakki ja näillä pärjäsi varsin hyvin. Kylmimpinä aamuina laitoin päähän myös kommandopipon. Se päässä ei sitten pankkiin kannata työmatkalla marssia…

Selässä minulla oli reppu, jossa oli mobiilitoimistoni, eli MacBook Pro-tietokone, muistikirjani sekä vaihtovaatteet. Reppu ei juuri häirinnyt hiihtoa.

Matkalla jouduin jalkautumaan vain kerran (ellei aloitus- ja lopetustalsimisia lasketa mukaan), eli Myllysillan kohdalla. Siltaparkahan notkahti kuin kamelin selkä viime vuonna ja nyt paikalla on sillan sijasta siltatyömaa. Aluksi harkitsin kieltomerkkien uhmaamista ja hiihtämistä työmaan ali, mutta kun muutaman metrin korkeudessa jäästä on paalutuskone, joka junttaa muutaman kymmenen metrin mittaista paalua jään läpi pohjamutaan, niin päätin ottaa sukset käteen ja kiertää kohdan… Esimerkiksi Halistenkosken kohdan pääsi hyvin hiihtämään sukset jalassa, vaikka padosta vesi juoksikin höyryävänä ja avoimena kohti alajuoksua.

Maisemat ovat maalaismaisia aina Ylioppilaskylälle saakka. On peltoa, saarta, mökkiä, kampiföriä ja rantaniittyä. Sanalla sanoen: kaunista. YO-kylän kohdalla maisema muuttuu pikkuhiljaa urbaaniksi. Alitan rautatiesillan ja uuden Tuomaansillan. Sitten olenkin todellisessa kaupunkikulttuurin kehdossa, eli Tuomiokirkon kohdalla. Kuvassa näkyvään keltaiseen taloon avataan muuten pian Turun uusin mielenkiintoinen ravintola Hus Lindman. Odotan kutsua avajaisiin innolla! Ainakin upean terassin ravintola saa!

Tuomiokirkon kohdalla tunnelma muuttuu. Olen hiihtäjänä kaupungissa kuin turkulainen Helsingissä. Avuttoman ja orvon oloinen, jotenkin tänne kuulumaton. Ympärillä (sivuilla ja yllä) ajavat autot ja bussit kiireisesti ruuhkassa jonottaen. Ihmiset marssivat määrätietoisesti poikittain joen yli. Jotenkin kaikki tuntuu menevän ristiin kanssani. Jokihan on totuttu vain ylittämään poikittain. Ei sitä ole enää vuosiin käytetty pitkittäissuuntaiseen liikenteeseen – eli liikkumaväylänä – varsinkaan Martinsillan yläpuolella. Mutta minäpä hiihdän pitkää suoraa kohti satamaa.

Tuomiokirkolta voin melkein nähdä määränpääni, vaikka matkaa on vielä pari kilometriä. Syntyy samanlainen harha kuin tuntureilla: joko maali on tuon kukkulan takana! Ei se ole, vielä täytyy alittaa yksi silta ja ohittaa Ukkopekka, Lily, Föri ja muut jäissä kesää odottavat joen asukkaat.

Jää on paksua. Luin lehdestä, että jopa metristä. Tässä voisi ajaa rekalla. Mutta silti siltojen alitus salpaa hengityksen. Jää on pikimustaa, kirkasta ja vailla lunta. Voin nähdä joen virtaavan allani. Toivon, että en näe viime keväänä jäihin jääneitä pilkkijöitä. En nähnyt, en edes polkupyöriä.

Viimein saavun museolaiva Sigynille. Nousen rantatörmälle Valaanpyrstö-suihkulähteen vierestä, hiihdän Varvintorin yli ja Sigyn-salin portaat ylös. Tähän on pysähdyttävä, sillä vilkkaasti liikennöity ja raskaasti hiekoitettu Linnankatu ei houkuttele suksijaa. Matkaa toimistoni ovelle on vain 50 metriä. Olen perillä. Suihkun kautta töihin. Mikä fiilis!

Nautin olostani jäällä. Edestakaisessa hiihtotyömatkassa kilometrejä kertyy reilut 16 ja aikaa raikkaassa ulkoilmassa saan päivästä riippuen reilusta tunnista kahteen. Palaan kotiin samaan aikaan kuin muutenkin, mutta täynnä virtaa ja iloa.

Suosittelen kaikkia haastamaan rutiininsa työmatkoissa ja hakemaan alle fillaria, suksia, kajaakkia tai mitä tahansa. Parikin kertaa viikossa riittää. Ja jääpähän kiikkustuoliin kerrottavaa: ”Silloin kun Ukki oli nuori, hiihdettiin töihin jäätä pitkin. Kesät talvet.”

🙂

Perjantaikokki!

Alla on linkkejä hiihtokarttoihini eri päivinä eri välineillä:

Vaellussukset, pakkasta 24 astetta (akku loppui kesken kaiken)

Murtsikat, pakkasta 21 astetta

Luistelusukset, pakkasta 7 astetta. Hyvä luisto.

6 kommenttia artikkeliin ”Hiihtäen töihin

  1. Onneksi olkoon! Hiihtäminen on ihanaa. Olen potenut nilkkaani koko talven, mutta kun uskaltauduin hiihtämään se tuntuu paremmalta. Hyvää kevättä ja kiitos kirjeistä. terveisin Leena Koskela

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s