Auron – Risoul

Päiväni Stravassa: https://www.strava.com/activities/693274870

Eilisen totaalisen hyytymisen jäljiltä ei odotukset päivään olleet kovat. Edessä oli kolmen huipun päivä. Etappi olisi hieman eilistä lyhyempi (108 kilometriä), mutta kuitenkin 3400 nousumetrin verran pitäisi taas pyörää ja kuskia rahdata vuortenrinteitä ylöspäin.

Suhtauduin kuitenkin lievällä positiivisuudella päivään, sillä luvassa ei olisi lainkaan tappavaa “huijaustasaista” tai edes tasaista osuutta. Joko siis kiivettiin tai laskettiin. Eilen varsinkin se 30 kilometrin paahteessa poljettu pätkä vei viimeiset mehut.

Nukuin hyvin ja lähtö oli vasta aamulla kahdeksalta. Saimme siis puolisen tuntia arvokasta uniaikaa lisää. Aamulla aamiainen naamaan, kamat kasaan ja lähtöpaikalle.

Ilma oli viileämpi, olimmehan melkein 1600 metrin korkeudessa. Lähdin liikkeelle lyhyellä ajoasulla, lisättynä aluspaidalla, tuuliliivillä ja irtohihoilla. Suurimmalla osalla oli vielä enemmän päällä. Eilen oli helteessä yksi thaimaalainen kaveri polkenut koko päivän pitkillä lahkeilla, koska hänelle ilmasto oli viileä… Ensimmäiset yhdeksän kilometriä kuluteltiin jarrupaloja, kun laskimme turva-auton tahtia Auronista kohti kellotetun osuuden alkamista.

Aamureippailu suoritettaisiin laskun jälkeen massiiviseen 1500 metrin nousuun, kohti Col de la Bonettea. Tulisimme nousemaan yli 2700 metrin korkeuteen, joten mikään kevyt startti ei päivään olisi luvassa. Karvinen tiesi, että tuossa korkeudessa on jo 27% vähemmän happea kuin merenpinnan tasolla. Siis kohtalaisen vaativa korkeus kestävyysurheilulle.

Bonetten nousu paljastui yhdeksi kauneimmista, mitä olen koskaan polkenut. Nousu oli tasaista 6% kapuamista vuorten välissä. Nousua voisi kuvata ilmavaksi. Koko ajan näki taaksensa ja eteensä useamman kilometrin. Asfaltti oli täydellisessä kunnossa ja keli mitä parhain. Mitä ylemmäs pääsimme, sitä viileämpää tuli. Ajoittain pilvet varjostivat omaa nousuaan suorittavaa aurinkoa ja ajaminen oli nautinnollista.

Hämmästyin olotilaani: energinen ja menohalujakin löytyi. En ole pyöräilyssä mittarimiehiä, vaan ajan fiiliksellä. Nyt oli hyvä fiilis.

Pidin pienen tankkaustauon ennen ajanoton alkua ja lähdin tiimistämme toiseksi viimeisenä kiipeämään nousua. Pikkuhiljaa saavutin muut ja pääsin ohikin (tiimimme hitaamman ryhmän jäsenistä, siis…). Olo oli kuin vanhoina hyvinä aikoina!

Tiesin, että ”polttelin tulitikkuja” (pyöräilysanonta, jolla tarkoitetaan sitä, että meillä jokaiselle on varattu päivään vain tietty määrä “tulitikkuja” poltettavaksi. Niitä kuluu varsinkin typerässä spurttailussa), mutta meno tuntui hyvältä, niin annoin mennä. Saavuin ison nousun päälle hyvällä fiiliksellä ja hyvissä voimissa. Vuoren päällä kello laitettiin seis ja laskun sai mennä kukin omaan tahtiin ilman aikapaineita. Nautiskelin vauhdista ja hyvästä fiiliksestä. Lasku oli todella upea.

Ensimmäisen laskun jälkeen oli ruokapiste, josta nautin jälleen lempiruokaani, banaaneja ja suolakeksejä sekä Coca Colaa. Olen lopettanut sen pahanmakuisen urheilujuoman nauttimisen. Raja se on itsensäkin rääkkäämisellä.

Tankkauksesta lähdettiin käytännössä lähes suoraan kohti päivän seuraavaa nousua, Col de Varsia. Luvassa oli 800 metriä ylämäkeen 14,6 kilometrin matkalla. Mäkeä edelsi lyhyt, noin seitsemän kilometrin lähes tasainen pätkä.

Toisessa nousussa lopetin tulitikkujen polttelun ja poljin muiden kanssa samaa tahtia. Fiilis oli vieläkin hyvä. Nousu ei ollut aivan yhtä huomiota herättävä tai mieliinpainuva kuin ensimmäinen, mutta raskasta liha ja hiilikuitu oli sitäkin ylös viedä. Varsinkin nousun loppu oli todella raskas jopa yli 12% jyrkkyyksineen. Silti selkiä tuli vastaan paljon enemmän kuin minusta niitä meni ohi.

Lämpötilakin oli taivaalle kavunneen auringon myötä ruvennut nousemaan, mutta missään vaiheessa ilma ei käynyt tukalaksi. Olimme sen verran korkealla koko ajan.

Col de Varsin jälkeinen lasku oli todella vauhdikas. Huippunopeus kävi 72,4 km/h lukemissa, joka on jo aika vauhdikasta fillarille. Mutta kotiin terveiset: turvallisuus ennen kaikkea. Laskussa oli pitkiä suoria, hyvää asfalttia eikä tuota vauhtia mennä, jos on esimerkiksi vastaantulijoita. Silloin himmaillaan.

Laskun jälkeen alkoi päivän viimeinen mäki. Huippuvauhdit käytännössä loppuivat kuin seinään, kun nousu alkoi.

Viimeinen mäki nousi lähes 900 metriä 13 kilometrin matkalla. Risoulin nousu oli yksi mäki tämän vuoden Giro d’Italiassa (vaikka Ranskassa ollaankin) ja sen jokainen mutka on nimetty jonkun pyöräilylegendan mukaan. Karvinen (hänen oikea nimensä on Petri ja sukunimi on Karvinen, mutta selvyyden vuoksi käytän sukunimeä.), joka lukee pyöräilydopingista kertovaa kirjaa, tunnisti ainakin puolet kiinnijääneiksi sankareiksi. Lähdimme kapuamaan nousua siis kaimani Karvisen kanssa ja suurin osa tiimimme hitaammasta osasta oli jäänyt taakse. Kun matkaa oli seitsemisen kilometriä, oli minun annettava Karvisen mennä. En pysynyt tahdissa, vaikka muuten meno kohtalaisesti sujuikin.

Olemme muuten muutaman kerran aiheuttaneet hallusinaatioepäilyjä muille pyöräilijöille, sillä kaimani kanssa olemme käyttäneet tismalleen samanlaisia tiimiasuja ja molemmilla lukee selässä vain ”Petri”. Meillä on myös mustahkot pyörät ja molemmilla soi nousuissa musiikki bluetooth-kaiuttimesta. Tänäänkin eräs naispyöräilijä kysyi minulta, että enkö minä juuri hetki sitten jo ohittanut hänet.

”En. Näet näkyjä.” -vastasin…

Karvinen siis meni menojaan. Muutamaa kilometriä ennen maalia tunsin tökkäyksen selässäni. Olin jo aivan loppu. Olli oli saanut minut kiinni ja kannusti. Se auttoi vähän kiristämään tahtia ja lopuksi saavuimme yhdessä maaliin, kuuden ja puolen tunnin kuluttua lähdöstä. Vaikka päivä oli rankka, ei se ollut kuitenkaan sellaista kärsimystä kuin eilinen. Päivä kerrallaan nämä mäet on voitettava ja tänään oli vähintäänkin kohtalainen päivä, ellei jopa hyvä.

Tänä vuonna ”Cut off” –ajat ovat todella tiukat. Jos et ehdi ennen cut off-aikaa, et saa etapilta ja siten koko viikolta tulosta. Mekin saavuimme Ollin kanssa vain muutamia sekunteja ennen alkuperäistä cut offia. Tosin sitä oli siirretty päivän aikana ainakin 20 minuutilla eteenpäin. Mutta esim. aiempiin vuosiin verrattuna linjaa on tiukennettu ja todella monelle edes tuloksen saaminen tältä viikolta on iso saavutus.

Pyykit on pesty, kalustohuolto suoritettu, Auroniin jäänyt iPad paikannettu ja osoite lähetetty hotelliin kotiintoimitusta varten. Tänään on enää vuorossa illallinen, lihasten aukirullailu foam rollerilla ja sitten unta palloon.

Ensi vuonna jotain muuta?

Vaikka tämä onkin ollut minulle sopivan iso vuosittainen haaste nyt kolmen vuoden ajan, niin olen kuitenkin päättänyt, että ensi vuonna keksin jotain muuta. Olen tämän jälkeen kiertänyt sekä Dolomiitit, Pyreneet että Alpit ja ensi vuonna voisi tehdä jotain rennompaa ja sellaista, jonka suorittaminen ei ole ehkä yhtä tuskallista. Vaikka perhelomailua Sveitsissä… Maastopyörä mukana, tietenkin.

Mutta nautiskellaan nyt tämä reissu ensiksi loppuun!

Pete