Maanantai 17.8.2015 – kohti parempaa

Viime vuonna jokainen päivä tuntui edellistä rankemmalta. Tänä vuonna näin ei voi olla, koska ensimmäinen päivä oli infernaalinen. Tai jos näin olisi, olisin ostanut aikaistetun lennon kotiin jo eiliselle.

Tänään aamu valkeni pilvisenä, mutta kohtalaisen lämpimänä Paussa. Jälleen kerran olin nukkunut vailla minkäänlaista häiriötä, eli siis vallan mainiosti. Kello soi 6.30. Tai sen piti soida, mutta Karvisella se soi jo 6.15, joten vartti jäi suloisia uniani näkemättä.

Tunnustelin kroppaani sängyssä: kaikki paikat tuntuvat kohtalaisen hyviltä. Erityistä kipua ei ollut missään. Jopa eilen vaivanneet polvet (tai oikeastaan polvilumpiot – en tiennyt, että niilläkin on tunteet!) tuntuivat taas normaaleilta. Lähdin siis hyvillä mielin aamupalalle.

Starttiin polkiessa huomasin, että olo on puolet parempi kuin eilen: vain vasen polvi vihloi. Oikea tuntui kuin siihen ei olisi koskaan koskenutkaan. Tämä fakta piristi mieltä.

Tänään ajettiin myös Lyytin sponsoroiman Medilaser-Specializedin väreissä.

Kerroin eilen, että pidän selkeistä tasaisista osuuksista, nousuista ja laskuista. Ilmeisesti järjestäjät tiesivät tämän ja ajattelivat, että liian helpolla ei Hollménia päästetä. Reitti oli perinteistä ylös-alas –meininkiä taas heti lähdöstä. Parinkymmenen kilometrin jälkeen totesin, että on aika siirtyä käyttämään dopingia. Tosin täysin sallittua, eli parasetamolia Paratabsin muodossa. Vasen polvi sattui jokaisella polkaisulla siten, että tilanne vaati droppeja.

Puolen tunnin jälkeen lääkityksen aloituksesta tilanne parani ja pystyin taas nauttimaan pyöräilystä. Helpotus.

Nousua kertyi mittariin kummuista lähes 700 metriä jo ennen päivän ensimmäistä virallista nousua, joka oli Col du Soulor. Mäki nousi 1474 metrin korkeuteen 22,5 kilometrin matkalla. Nousua kertyi tästä nyppylästä kerralla 1194 metriä, joten varsin kookas mäki oli kyseessä.

Pidin noususta. Polkeminen tuntui hyvältä ja kehoni toimii selkeästi parhaiten, kun se saa tehdä yhtä tiettyä asiaa pitkään samalla teholla. En ole salibadymies, joka jaksaa tehdä nollasta sataan –sprinttejä montaa peräkkäin. Mutta kun diesel lähtee käyntiin, niin se ei helpolla pysähdy.

Ensimmäisen nousun huipulla. Kuten näkyy, ei tämä kovin veristä kilpailua ole, kun kuviinkin on aikaa.

Nousu oli hyvin tasainen ja kulki osittain samaa tietä, jota eilen tulimme alas Col d’Aubisquelta. Huipulla odotti jälleen tankkauspiste, joka oli paras koskaan kokemani. Sana paras täytyy tässä laittaa mittasuhteisiin: siellä oli sekä suolakeksejä että salamia! Tein niistä hampurilaisia (ohje: alle kolme suolakeksiä, väliin kolme salamisiivua ja päälle kolme keksiä. Nauti.) ja söin niitä hyvällä ruokahalulla niin kauan, että Olli kyllästyi ja lähti tykittämään alamäkeä. Sitten lähti Jussikin. Ajattelin saavani heidät kiinni alamäessä, mutta toisin kävi. Kohtasimme kuitenkin pian ajanoton päättymisen jälkeen ja lähdimme ajamaan kohti seuraavaa nousua, joka oli sekin legendaarinen: Hautacam.

Päivän molemmat nousut ovat vakiokamaa Tourilla. Hautacam on legendaarinen lähinnä sen vuoksi, että usein etapin maali on vuoren päällä. Tai itse asiassa Hautacam ei varsinaisesti ole vuoren ylittävä tie, vaan vuorella sijaitsevaan hiihtokeskukseen johtava tie.

Hautacam (1520 metriä korkea, 13,3 km pitkä ja 1194 metriä korkeuseroa) oli vaativampi kuin edellinen nousu. Keskijyrkkyys on 8,2%, mutta jälleen oli useita pätkiä, joissa Garmin näytti jyrkkyydeksi jopa 14%. Poljimme jälleen Jussin ja Ollin kanssa kimpassa. Seurassamme viihtyi myös jo viime vuoden HR:lta tuttu Jamie Kanadasta. Poppi pauhaa porukassamme aina ylämäessä ja olemmekin keränneet harrastuksellamme jo lähes legendaarisen maineen ajajien keskuudessa. Lähdössä jo kysellään, että mitä tänään ylämäessä soi.

Gruppo Musica (kuvaaja ja DJ kameran takana)

Vaikka nousu hikoiluttikin, jaksoin sen hyvin ylös. Pari kilometriä ennen maalia päätin polttaa vähän tulitikkuja ja tykittää minkä jaksoin maaliin. Termi ”polttaa tulitikkuja” on yleinen pyöräilijöiden keskuudessa. Jokaiselle kuskille on jaettu askillinen tikkuja, joita voi halutessaan poltella omaan tahtiin omissa irtiotoissaan. Kun aski tyhjenee, saattaa kuskin matka loppua siihen.

Tiesin, että lopun repimisessä ei ollut mitään järkeä, mutta kivaa se oli. Poljin niin kovaa kuin pystyin. Sydän hakkasi yli 170 sykkeellä ja tuijotin vain etupyörääni. Enää kilometri. 600 metriä. 400 metriä. Vielä loppukiri. Ja maali!

Olin niin keskittynyt, että en edes huomannut tien vieressä olleita hevosia, paitsi myöhemmin kuvista. Valokuvaajan bongasin, koitin vääntää hymyn ja hieman irroitella. Komea keuliminen jäi kuitenkin vauhdista johtuen yritykseksi…

Hautacamilta piti vielä ajaa alas takaisin kylään ja sieltä hotellille. Paluumatkaakin kertyi melkein 23 kilometriä, joten päivän kokonaissaldo oli yli 130 kilometriä ja 3200 metriä nousua. Aikaa kului kisasuoritukseen 5h 14min ja kaloreita pitää illan aikana tankata takaisin taas noin 4500.

Pitää syödä, että jaksaa… nukkua.

Nyt on jo lähes puolet takana, sillä viides päivä on hyvin lyhyt henkilökohtainen Time Trial. Tässä vaiheessa alkaa aina tulemaan ikävä jo kotiinkin. Lapset aloittavat huomenna taas koulun ja nuorimmainen palaa päiväkotiin. Onneksi kotona on heillä hyvä äiti, joka ymmärtää miehensä sinänsä täysin turhanpäiväistä fillaritouhotustaan ja organisoi arjen kuntoon taas aamusta. Eli terveisiä myös kotiin 🙂