Haute Route Pyreneet – päivä 4.

18.8.2015 torstai – kadonnutta kuntoa löytämässä

PYREN_StageMaps2015-04Pyrenees_Profile_Base4-01-3006

Aloitetaan tekemällä selväksi, että eräs lukijani, jota kutsuttakoon Olliksi ja joka saattaa olla joukkuetoverini, antoi palautetta edellisestä blogistani. Olen saanut kiellon käyttää sanaa ”legendaarinen” seuraavan 36 tunnin ajan. Itsekään en pidä tautologiasta, joten tänään lupaan välttää sanaa legendaarinen. Legendaarinen-sanan sijaan joudun siis käyttämään joitakin muita kuvaavia sanoja kertoessani noista legendaarisista nousuista joita tänään poljimme. Sinänsä harmi, sillä legendaarinen olisi ollut kovin toimiva sana taas tänäänkin, mutta koska legendaarinen-sana on totaalikiellossa, en legendaarinen-sanaa enää käytä.

Sen sijaan käytän sanaa ”legendarisch” – olemmehan me sentään ulkomailla. Saatan käyttää myös sanoja ”magee” tai ”sigamagee”, sillä lukijani Olli saattaa asua pääkaupunkiseudun murrealueella. Mahdollisuuksien mukaan käytän Tourmaletin noususta sanoja ”eeppinen” tai ”jäätävä”, mikäli magee ei riitä kuvaamaan poljetun pätkän legendaarisuutta. Oho. Anteeksi.

Ja sitten asiaan.

Tämä Haute Route alkaa pian olla taputeltu. Huomenna on nimittäin lepopäivä lyhyen Time Trialin muodossa ja sitten on enää yksi jäätävän kova päivä. Siitä taitaa tulla sigamageeta. Siksi tämän päivän eeppiseen Tourmaletin nousuun lähdin varsin hyvällä fiiliksellä. Kun Tourmaletin huippu jäisi taakse, olisi maali lähempänä kuin startti. Ganz legendarisch!

Tavallaan olen vallan tyytyväinen, että menneiden viikkojen huippuhelteitä ei Pyreneillä näy. Silti auringonpaiste olisi kiva juttu. Aurinko motivoi ja innostaa. Ja myös lämmittää. Tänään oli aika kylmää, varsinkin tuon jäätävän Tourmaletin varsin viileässä laskussa.

Tourmalet nousee 1500 metriä 20 kilometrin matkalla ja on reissumme korkein huippu. Pidin noususta, sillä se oli tasaista 8% nousua (sitten kun se alkoi nousemaan) ja tie oli mutkitteleva. Jotkut kutsuvat sitä myös serpentiiniksi. Serpentiinitie rytmittää nousua kivasti, sillä seuraavaan mutkaan on aina pienen ihmisen käsitettävissä oleva matka. Sen sijaan kohti taivasta suoraan nouseva tie on henkisesti paljon rankempi.

Sää ei hellinyt, sillä lämpötila putosi pikkuhiljaa alle kymmenen asteen ja huipulla oli enää kahdeksan astetta lämpöä. Hetki ennen huippua aurinkokin näyttäytyi ja pilvimassaan tuli eeppisen maagisia ”reikiä”, josta näkyi osa ympäröivistä legenda… anteeksi hienoista maisemista.

Maisemia matkalta. Silloin kun pilvestä näki.

Maisemia matkalta. Silloin kun pilvestä näki.

Kohti Tourmaletin huippua.

Kohti Tourmaletin huippua.

Kilometri jäljellä Tourmaletin huipulle ja vuoretkin näkyvät!

Kilometri jäljellä Tourmaletin huipulle ja vuoretkin näkyvät!

Huipulle saavuimme pienen kirikisan saattelemana. Olli, joka saattaa olla tai saattaa olla olematta tautologiaani puuttunut lukija, otti kirin vain sataa metriä ennen ajanottomattoa ja häviöni jäi kirvelemään kuin haihtuneen hien suola iholle.

Tourmaletin huipulta. Näytän väsyneeltä ja ehkä sitä jo olenkin.

Tourmaletin huipulta. Näytän väsyneeltä ja ehkä sitä jo olenkin. Hymy irtosi kuitenkin kameraan.

Vuorella ei kauaa viihtynyt, vaikka järjestäjät ilmoittivatkin, että alamäkeä ei turvallisuussyistä kellotettaisi. Syykin oli vallan selvä ja hyvä.

Kun kurkisti vuoren toiselle puolelle, ei nähnyt enää eteensä. Pilvimassa roikkui siellä tiukasti ja päättäväisesti. Puin päälleni kaiken mitä paitani taskuista löysin (irtohihat, tuuliliivin ja sadetakin) ja lähdin laskuun.

Näkyvyys oli pahimmillaan vain kymmenen metriä ja tie märkä. Kiitin onneani, että pyörässäni oli vilkkuvalo sekä edessä että takana. Se toi hieman turvallisuuden tunnetta, kun vastaantuleva autoilija saattoi nähdä minut jo hieman ennen konepeltiään.

Mitä alemmas pääsimme, sitä paremmaksi näkyvyys kävi. Mutta sitä enemmän oli tiellä myös paskaa. Anteeksi kielenkäyttöni, mutta sillä tie oli peitetty. Tien molemmin puolin laidunsi lehmiä, lampaita ja vuohia. Jostain syystä ne kaikki tekivät ainakin suuren osan jätöksistään tielle. Hieman ennen erästä kylää oli noin sadan metrin pätkä, joka oli märkä ja noin kahden senttimetrin sontakerroksen peitossa kauttaaltaan. Siinä kohtaa ajoin todella, todella hiljaa. Haluni kaatua ja harrastaa liukumäkeä lampaansonnassa oli hyvin lähellä nollaa. Kovempaa ajaneiden pyörät haisivat sille itselleen loput 70 kilometriä.

Tie täynnä sitä itseään.

Tie täynnä sitä itseään.

Tourmaletin laskun jälkeen odotin seuraavaa nousua innolla: siinä tulisi vihdoin lämmin. Ei tämä lasku toki ollut mitään viime vuoden Julierpassin tai Furkapassin nollalämpötiloihin ja hallitsemattomaan horkkatärinään, mutta kylmä tässäkin tuli.

Seuraava nousu oli Col d’Aspin, joka nousee 14 kilometrin matkalla yhteensä 658 metriä 1489 metrin korkeuteen. Siis tuollainen pikkunyppylä, jonka yli mennään heittämällä.

Nousu oli tasaista työntekoa. Ajattelin, että pyöräily on todella yksinkertaisten ihmisten hommaa. Mitään muuta ei tarvitse tehdä, kuin pyörittää kampia. Jossain tutkimuksessa oli analysoitu mitä maratoonarit ajattelevat juostessaan. Tulos oli hämmästyttävä: he ajattelevat juoksua. Sama tulos tulisi fillaristeista: he ajattelevat pyöräilyä. Sitä, kuinka monta metriä on vielä poljettavan ylös tai eteenpäin, missä kohtaa juoda tai syödä, kuinka paljon on jo poljettu jne jne. Ainakaan itse en kykene tiukassa nousussa juuri muuhun kuin tuijottamaan eturengastani ja polkemaan. Sekä ajattelemaan polkemista tai siihen liittyviä asioita.

Omaa mieltä voi myös yrittää hämätä. Musiikki toimii siinä hyvin. Olemme saaneet jo legendaari… anteeksi jäätävän maineen pelotonissa, sillä olen se Petri Suomesta, joka popittaa nousut ja motivoi muitakin polkemaan kovempaa. Toki joillekin kuskeille olemme aiheuttaneet lieviä skitsofrenisiä oireita, sillä meitä on kaksi Petriä Suomesta, jotka popittavat nousuissa motivaatiomusiikkia. Eräskin herra, jota en ollut koskaan tavannut, tuli tänään maalissa kättelemään ja kiittelemään Tourmaletin tsempistä. Oli lukenut lapustani nimen Petri ja nähnyt Suomen lipun. En tohtinut mainita, että se taisi olla kaimani Karvinen. Ihan sama, kunhan motivoidaan!

Itse käytän musiikkia kahdella tavalla: soitan niin järkyttävää tavaraa, että haluan olla nopeasti ylhäällä (tänään oli yhtenä soittolistana suomalainen 90-luvun punk tuntemattomilta orkestereilta. Näin sanalla sanoen aivan maagista scheissea.) tai sitten hyvää, tarttuvaa musiikkia, jonka tahtiin jalat pyörivät nopeammin. Huomenna kokeilen ehkä Celine Dionin My heart will go on-biisiä repeatilla koko Time Trialin. Toimiikohan?

Tykitin viimeiset kaksi kilometriä nousua kovilla sykkeillä ja kostin lukijani Ollin edellisen mäen kirivoiton. Hän jäi kauas taakse. Onneksi.

Ja takaisin asiaan. Taas.

Col d’Aspinin huipulta alas tuleva mäki oli mahtava! Siinä oli pitkiä pätkiä, jossa vauhti oli yli 70 km/h ja silti homma tuntui hallitulta. En toki muutenkaan aja siten, että homma tuntuisi lähtevän lapasesta. Taisin tehdä oman viiden kilometrin ennätykseni, sillä nopein 5 km taittui aikaan 5min 44 sek. Keskinopeus on tuossa kunnossa (52,3km/h), sillä viiteen kilometriin osuu aina myös muutama jarrutettava mutkakin.

Laskun jälkeen oli laaksoa edessä noin 15 kilometriä ennen viimeistä nousua, joka oli Col d’Azet. Tämä ”legendarisch” nyppylä nousee 580 metriä 6,8 kilometrin matkalla 1580 metrin korkeuteen. Azet oli päivän tiukun nousu. Sain siinä kaveriksi aussin, joka ihmetteli, miksi kukaan ei kertonut, että tämä olisi näin rankkaa. Juttelimme niitä näitä ja nautin siitä, että matka taittui ilman, että jouduin miettimään mitään. Veikkasimme, kuinka monta metriä etenisimme yhden biisin aikana. Itse veikkasin kilometriä ja Jacques veikkasi 700 metriä. Hän voitti. Aika hidasta tuo kiipeäminen.

Jacques laskeskeli neljä kilometriä ennen huippua, että seitsemän biisin jälkeen olemme ylhäällä. Totesin, että en kykene kuuntelemaan suomalaista ysäripunkkia enää kuin viisi biisiä, joten nousin putkelle, nostin sykkeen 148:sta 170:een ja annoin mennä. Jätin seuralaisia neljä minuuttia viimeisen neljän kilometrin aikana ja jonkun kellaribändin lopetellessa viidennen biisin kirkumista ylitin maaliviivan 4 tunnin ja 46 minuutin ajon jälkeen. Taas tuli polteltua tulitikkuja nousujen täysin turhissa kireissä (niin, jos kirin viimeisten kolmen päivän aikana 40 minuuttia, niin nousen parhaan 200 kuskin joukkoon. Ja sehän vasta meriitti onkin!), mutta mitä sitten. Päivän kokonaisaika satulassa oli 6 tuntia 6 minuuttia ja matka 113 kilometriä, kun lasketaan mukaan kellottamattomat osuudet.

Azetin huipulta. Tässä kohtaa jo oikeasti väsytti.

Viimeisen nyppylän laella Ollin ja kanadalaisen Jamien kanssa. Jamie on viihtynyt seurassamme musiikista huolimatta jo useamman päivän.

Viimeisen nyppylän laella Ollin ja kanadalaisen Jamien kanssa. Jamie on viihtynyt seurassamme musiikista huolimatta jo useamman päivän.

Jollain oudolla tavalla pidän siitä, että tajuntani kapenee hyvin rajalliseksi, sydän hakkaa, hikeä valuu ja on vain yksi tehtävä: polkea niin kovaa kuin pystyy.

Kipu on kaikilla sama, vain vauhti muuttuu. Kuulin myöhemmin, että olin päivän nopein suomalainen viimeisessä nousussa. Ehkä se kadonnut kuntokin tuolta pian löytyy!

Näillä mietteillä kohti huomista Time Trialia. Viime vuonna se oli ”minun päiväni” ja ajattelin, että huomenna voisi olla taas näin. Riittää, että laitan katseen kohti maata ja poljen.

Kisakylämme on Saint-Lary Soulanissa. Todella mukava kylä.

Kisakylämme on Saint-Lary Soulanissa. Todella mukava kylä.

Täältä tähän,

Petri

2 kommenttia artikkeliin ”Haute Route Pyreneet – päivä 4.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s