Auron – Risoul

Päiväni Stravassa: https://www.strava.com/activities/693274870

Eilisen totaalisen hyytymisen jäljiltä ei odotukset päivään olleet kovat. Edessä oli kolmen huipun päivä. Etappi olisi hieman eilistä lyhyempi (108 kilometriä), mutta kuitenkin 3400 nousumetrin verran pitäisi taas pyörää ja kuskia rahdata vuortenrinteitä ylöspäin.

Suhtauduin kuitenkin lievällä positiivisuudella päivään, sillä luvassa ei olisi lainkaan tappavaa “huijaustasaista” tai edes tasaista osuutta. Joko siis kiivettiin tai laskettiin. Eilen varsinkin se 30 kilometrin paahteessa poljettu pätkä vei viimeiset mehut.

Nukuin hyvin ja lähtö oli vasta aamulla kahdeksalta. Saimme siis puolisen tuntia arvokasta uniaikaa lisää. Aamulla aamiainen naamaan, kamat kasaan ja lähtöpaikalle.

Ilma oli viileämpi, olimmehan melkein 1600 metrin korkeudessa. Lähdin liikkeelle lyhyellä ajoasulla, lisättynä aluspaidalla, tuuliliivillä ja irtohihoilla. Suurimmalla osalla oli vielä enemmän päällä. Eilen oli helteessä yksi thaimaalainen kaveri polkenut koko päivän pitkillä lahkeilla, koska hänelle ilmasto oli viileä… Ensimmäiset yhdeksän kilometriä kuluteltiin jarrupaloja, kun laskimme turva-auton tahtia Auronista kohti kellotetun osuuden alkamista.

Aamureippailu suoritettaisiin laskun jälkeen massiiviseen 1500 metrin nousuun, kohti Col de la Bonettea. Tulisimme nousemaan yli 2700 metrin korkeuteen, joten mikään kevyt startti ei päivään olisi luvassa. Karvinen tiesi, että tuossa korkeudessa on jo 27% vähemmän happea kuin merenpinnan tasolla. Siis kohtalaisen vaativa korkeus kestävyysurheilulle.

Bonetten alaosaa

Bonetten nousu paljastui yhdeksi kauneimmista, mitä olen koskaan polkenut. Nousu oli tasaista 6% kapuamista vuorten välissä. Nousua voisi kuvata ilmavaksi. Koko ajan näki taaksensa ja eteensä useamman kilometrin. Asfaltti oli täydellisessä kunnossa ja keli mitä parhain. Mitä ylemmäs pääsimme, sitä viileämpää tuli. Ajoittain pilvet varjostivat omaa nousuaan suorittavaa aurinkoa ja ajaminen oli nautinnollista.

Pari suomalaista, yksi jenkki, yksi kanadalainen ja yksi tunnistamaton.

Hämmästyin olotilaani: energinen ja menohalujakin löytyi. En ole pyöräilyssä mittarimiehiä, vaan ajan fiiliksellä. Nyt oli hyvä fiilis.

Pidin pienen tankkaustauon ennen ajanoton alkua ja lähdin tiimistämme toiseksi viimeisenä kiipeämään nousua. Pikkuhiljaa saavutin muut ja pääsin ohikin (tiimimme hitaamman ryhmän jäsenistä, siis…). Olo oli kuin vanhoina hyvinä aikoina!

Näin ne tulitikut palaa: ajetaan ylämäkeen kovaa tiimikavereita kiinni ja otetaan samalla selfieitä. O tempora, o mores.

Bonetten ilmava nousu

Tiesin, että ”polttelin tulitikkuja” (pyöräilysanonta, jolla tarkoitetaan sitä, että meillä jokaiselle on varattu päivään vain tietty määrä “tulitikkuja” poltettavaksi. Niitä kuluu varsinkin typerässä spurttailussa), mutta meno tuntui hyvältä, niin annoin mennä. Saavuin ison nousun päälle hyvällä fiiliksellä ja hyvissä voimissa. Vuoren päällä kello laitettiin seis ja laskun sai mennä kukin omaan tahtiin ilman aikapaineita. Nautiskelin vauhdista ja hyvästä fiiliksestä. Lasku oli todella upea.

Bonetten huipulla

Erittäin herkullinen aamiainen kutsuvalla esillepanolla. En tiedä, miksi ranskalaiset järjestäjät laittavat kaiken pikkuruisiin kertakäyttölautasiin ja ne ovat koko ajan tyhjänä. Ajattelin ehdottaa heille vaikka isojen vatien käyttämistä.

Ensimmäisen laskun jälkeen oli ruokapiste, josta nautin jälleen lempiruokaani, banaaneja ja suolakeksejä sekä Coca Colaa. Olen lopettanut sen pahanmakuisen urheilujuoman nauttimisen. Raja se on itsensäkin rääkkäämisellä.

Tankkauksesta lähdettiin käytännössä lähes suoraan kohti päivän seuraavaa nousua, Col de Varsia. Luvassa oli 800 metriä ylämäkeen 14,6 kilometrin matkalla. Mäkeä edelsi lyhyt, noin seitsemän kilometrin lähes tasainen pätkä.

Toisessa nousussa lopetin tulitikkujen polttelun ja poljin muiden kanssa samaa tahtia. Fiilis oli vieläkin hyvä. Nousu ei ollut aivan yhtä huomiota herättävä tai mieliinpainuva kuin ensimmäinen, mutta raskasta liha ja hiilikuitu oli sitäkin ylös viedä. Varsinkin nousun loppu oli todella raskas jopa yli 12% jyrkkyyksineen. Silti selkiä tuli vastaan paljon enemmän kuin minusta niitä meni ohi.

Lämpötilakin oli taivaalle kavunneen auringon myötä ruvennut nousemaan, mutta missään vaiheessa ilma ei käynyt tukalaksi. Olimme sen verran korkealla koko ajan.

Col de Varsin jälkeinen lasku oli todella vauhdikas. Huippunopeus kävi 72,4 km/h lukemissa, joka on jo aika vauhdikasta fillarille. Mutta kotiin terveiset: turvallisuus ennen kaikkea. Laskussa oli pitkiä suoria, hyvää asfalttia eikä tuota vauhtia mennä, jos on esimerkiksi vastaantulijoita. Silloin himmaillaan.

Laskun jälkeen alkoi päivän viimeinen mäki. Huippuvauhdit käytännössä loppuivat kuin seinään, kun nousu alkoi.

Viimeinen mäki nousi lähes 900 metriä 13 kilometrin matkalla. Risoulin nousu oli yksi mäki tämän vuoden Giro d’Italiassa (vaikka Ranskassa ollaankin) ja sen jokainen mutka on nimetty jonkun pyöräilylegendan mukaan. Karvinen (hänen oikea nimensä on Petri ja sukunimi on Karvinen, mutta selvyyden vuoksi käytän sukunimeä.), joka lukee pyöräilydopingista kertovaa kirjaa, tunnisti ainakin puolet kiinnijääneiksi sankareiksi. Lähdimme kapuamaan nousua siis kaimani Karvisen kanssa ja suurin osa tiimimme hitaammasta osasta oli jäänyt taakse. Kun matkaa oli seitsemisen kilometriä, oli minun annettava Karvisen mennä. En pysynyt tahdissa, vaikka muuten meno kohtalaisesti sujuikin.

Olemme muuten muutaman kerran aiheuttaneet hallusinaatioepäilyjä muille pyöräilijöille, sillä kaimani kanssa olemme käyttäneet tismalleen samanlaisia tiimiasuja ja molemmilla lukee selässä vain ”Petri”. Meillä on myös mustahkot pyörät ja molemmilla soi nousuissa musiikki bluetooth-kaiuttimesta. Tänäänkin eräs naispyöräilijä kysyi minulta, että enkö minä juuri hetki sitten jo ohittanut hänet.

”En. Näet näkyjä.” -vastasin…

Karvinen siis meni menojaan. Muutamaa kilometriä ennen maalia tunsin tökkäyksen selässäni. Olin jo aivan loppu. Olli oli saanut minut kiinni ja kannusti. Se auttoi vähän kiristämään tahtia ja lopuksi saavuimme yhdessä maaliin, kuuden ja puolen tunnin kuluttua lähdöstä. Vaikka päivä oli rankka, ei se ollut kuitenkaan sellaista kärsimystä kuin eilinen. Päivä kerrallaan nämä mäet on voitettava ja tänään oli vähintäänkin kohtalainen päivä, ellei jopa hyvä.

Tänä vuonna ”Cut off” –ajat ovat todella tiukat. Jos et ehdi ennen cut off-aikaa, et saa etapilta ja siten koko viikolta tulosta. Mekin saavuimme Ollin kanssa vain muutamia sekunteja ennen alkuperäistä cut offia. Tosin sitä oli siirretty päivän aikana ainakin 20 minuutilla eteenpäin. Mutta esim. aiempiin vuosiin verrattuna linjaa on tiukennettu ja todella monelle edes tuloksen saaminen tältä viikolta on iso saavutus.

Pyykit on pesty, kalustohuolto suoritettu, Auroniin jäänyt iPad paikannettu ja osoite lähetetty hotelliin kotiintoimitusta varten. Tänään on enää vuorossa illallinen, lihasten aukirullailu foam rollerilla ja sitten unta palloon.

Ensi vuonna jotain muuta?

Vaikka tämä onkin ollut minulle sopivan iso vuosittainen haaste nyt kolmen vuoden ajan, niin olen kuitenkin päättänyt, että ensi vuonna keksin jotain muuta. Olen tämän jälkeen kiertänyt sekä Dolomiitit, Pyreneet että Alpit ja ensi vuonna voisi tehdä jotain rennompaa ja sellaista, jonka suorittaminen ei ole ehkä yhtä tuskallista. Vaikka perhelomailua Sveitsissä… Maastopyörä mukana, tietenkin.

Mutta nautiskellaan nyt tämä reissu ensiksi loppuun!

Pete

28.8.2016 Nizza – Auron

Kirjoitin tämän blogin päässäni valmiiksi jo päivän ensimmäisellä puolikkaalla. Päätin, että blogi päättyy näin:

“Loppujen lopuksi olen tyytyväinen, sillä hillitsin itseni ja ajohaluni ja siten säästyin sekä krampeilta että säästin itseäni seuraaviin kuuteen päivään.”

Lähtöfiilikset Nizzan rantapromenaadilla

Miksi? Koska kun päättää, mitä maalissa haluan ajatella päivästä, niin pystyn ehkä myös toimimaan sen mukaan.

Lähtötilanne oli siis, että en ole treenannut läheskään riittävästi, enkä kesällä jättänyt ensimmäistäkään tilaisuutta herkutella tai nauttia viiniä käyttämättä. Tämä näkyy sekä suorituskyvyssä että mäen päälle rahdattavissa kiloissa.

Painan 76 kiloa. Viime vuonna mittari taisi olla 73 kilossa. Kolme kiloa extraihraa vietäväksi lähes neljä kilometriä ylöspäin, on nyt vain yksinkertaisesti typerä ajatus. Varsinkin kun saman aikaan lihasten, joiden pitäisi tämä ekstratyö tehdä, on annettu lepäillä aivan rauhassa viimeiset kuukaudet. Taidan olla jonkin sortin nero.

Tässä tilanteessa ei enää oikein itku auta markkinoilla. Vaihtoehdot olisivat joko hankkia nopeasti kevyempi pyörä (ehkä pari kiloa saisi nykyisestä pois, jos latoisi tiskiin 4000 euroa.) Tai sitten etsiä vuoristolääkäri, joka suorittaa nopeita ja tehokkaita rasvaimuja. Ehkäpä nyt on vain neron kärsittävä omasta laiskuudestaan.

Ensimmäisen päivän etappi oli jo paperilla aika infernaalinen. 136 kilometriä ja lähes 4000 nousumetriä. Ihan millä tahansa mittarilla se on paljon polkemista. Se on noin 35 000 kampikierrosta. Ja kun siihen laitetaan lisähaasteeksi aurinko ja +30 astetta, niin puhutaan todella kovasta suorituksesta.

Päätin siis lähteä erittäin rauhallisesti. Se tarkoittaa tässä sellaista vauhtia, jolle viime- tai edellisvuoden osallistuja-Petri olisi nauranut. Annoin muiden tiimiläisten mennä menojaan jo alkuvaiheessa. Kyllä, tietenkin se söi miestä rotan lailla, mutta päätin antaa egoni nyt hävitä järjelle.

Tänään ei ajettu kertaakaan tasaista. Menimme joko ylös tai alas. Pidän yleensä tällaisista päivistä. Yleensä.

Aamu oli lämmin. Lähdössä klo 7.30 oli jo noin 20 astetta ja aurinko nousi vuorten takaa. Mutta vielä kuumempaa oli luvassa.

Ensimmäinen nousu oli nyppylä, Col du Nice, jossa nousua kertyi vain 230 metriä. Siitä tykiteltiin lyhyt lasku suoraan seuraavan nousun juureen, jossa kiivettiinkin jo 1607 metrin korkeuteen Col de Turinille ja nousua kertyi yli tonni.

Näkymä noususta Col de Turinille. 

Olen kuullut termin ”Runner’s high” ja se tarkoittanee juoksijalle tilaa, jossa juoksu tuntuu nautinnolliselta. Matka taittuu kuin itsestään. Itse en ole sitä kokenut, mutta ”pyöräilijän pilven” kyllä. Siinä jaloista tulee osa pyöräsi voimansiirtoa. Jalat vain pyörivät, ilman, että polkija joutuu asiaa ajattelemaan. Jaloista ei tule päähän ensimmäistäkään signaalia. Ei kipua, ei kolotuksia, ei väsymystä, ei mitään.

Tänään ensimmäisessä nousussa tuntui siltä. Tuntui, kuin voisin irtautua alaruumiistani ja katsoa, kuinka tuo lihasvoimalla toimiva koneisto jatkaa matkaansa tarvitsematta turhia ruumiinosiaan. Tällaisesta tilanteesta kannattaa nauttia, niin kauan kuin se kestää. Minulla se kesti tänään jokusen kilometrin. Ei tosin aivan huipulle saakka.

Lämpötila nousi jo tässä ensimmäisessä isossa nousussa hellelukemiin ja hiki virtasi. Napsin suolaa jatkuvalla syötöllä ja magnesiumtabletteja pari-kolme päivän aikana. Nousu oli kaunis, eikä liian vaativa, vaikka metrejä ylöspäin roimasti kertyikin. Ylhäällä odotti juoma- ja ruokapiste, josta nautin aikaiseksi lounaaksi suolakeksejä, kokista ja suolakinkkua. Lempiruokaani.

Lasku oli kellotettu, eli siinä ei juuri himmailtu. Nautin laskuista aina kuin pikkupoika pulkkamäestä. Mutkikas tie on kuin laskettelurinne. Pidän kiinni kahdesta periaatteesta, jotka säästävät monelta:

1) pyörä tulee pystyä pysäyttämään vauhtiin, jossa se on täysin hallittavissa ja ohjattavissa tien näkyvällä osalla. Joskus tiukassa mutkassa se on muutama metri. Eli serpentiinimutkaan tultaessa vauhti pois ennen leikkaamista sisäkurviin ja jos mutka paljastuu vapaaksi, niin sitten voi antaa mennä.

2) Pyörä tulee aina pystyä pitämään omalla kaistalla. Kaikki eivät näin tee, vaan luottavat siihen, että ”ei sieltä ennenkään kukaan ole tullut.”  En käytä vastaantulijan kaistaa, ellen näe, että se on kurvin jälkeenkin tyhjä hyvän matkaa.

Lasku päättyi jälleen suoraan seuraavan ison mäen nousuun. Col St Martinin päälle nousua kertyi myös tonnin verran noin 20 kilometrin matkalla. Ajattelin jo, että kun tästä on selvitty, niin päivähän on melkein siinä. Sen jälkeen olisi enää pieni, noin 500 metrinen nyppylä. Kuinka väärässä olinkaan.

Jos keskeytän, vuokraan sähköpyörän ja ajelen katsomassa vain maisemia.

Kuumuus nousi lähes sietämättömäksi. Lasku ei viilentänyt lainkaan, sillä ilma oli kuin linnunmaitoa. Pehmeää ja lämmintä. Nousu oli pitkä ja tiukkeni viimeiseksi 10 kilometriksi. Oli todellisen työn takana päästä ylös, mutta palkintona siellä loppui ajanotto hetkeksi ja oli tarjolla päivän toinen lounas. Tällä kertaa nautin banaaneja ja energiageelejä. Lempiruokaani.

Kellottamaton lasku alas Col St Martinilta oli todella upea. Kapea, erittäin hyväkuntoinen vuoristotie, jossa näki monta mutkaa eteenpäin. Tykittelin sieluni kyllyydestä (kyllä, turvallisuus tietenkin huomioiden), iskin sisäkurvista suoraan toisen mutkan sisäkurviin ja sain todella hienon laskufiiliksen. Olisipa näitä pätkiä enemmän. Asian vierestä: mielestäni Suomessa vuoristo voisi alkaa jo ennen Raisiota.

Laskun jälkeen alkoi ajanotto uudelleen ja edessä oli noin 30 kilometriä ”false flat”-pätkää. False flat, eli huijaustasainen (oma käännös, toim. huom.), tarkoittaa tietä, joka näyttää tasaiselta (vuoret, aiemmat nousut ja perspektiivi hämäävät), mutta joka nousee tasaisesti koko ajan muutaman prosentin tahdilla. Tämä tarkoittaa 30 kilometrin matkalla 600 nousumetriä. Huijaustasaisen tunnistaa siitä, että asfaltti tuntuu nahkealta, pyörä ei oikein tunnu kulkevan ja kun lopettaa polkemisen, ei fillari montaa metriä ilmaiseksi rullaa.

Tämä oli henkisesti todella raskas pätkä, sillä lämpötila oli varmasti yli 30 asteen. Tien vieressä näkyi tasaisesti kramppejaan potevia kanssapolkijoita ja minuakin alkoi mietityttää: näinköhän selviän ilman kramppeja.

Joillekin krampit tulevat pinnallisina eivätkä ne pakota lopettamaan pyöräilyä. Minulla koko reisilihas vetää kivikovaksi, tuska on kova ja en näe mitään mahdollisuutta polkea ennen kuin kramppi on ohi. Viime vuonna jouduin ensimmäisen päivän viimeisen viiden kilometrin aikana pysähtymään 20 kertaa tuskissani. En halunnut kokea tätä uudelleen, vaikka tiesin, että riskit siihen ovat vielä suuremmat nyt.

Lisäsin siis suolan syöntiäni ja join todella paljon. Valitettavasti järjestäjän tarjoamat urheilujuomat maistuvat lehmän vehkeelle (en ole maistanut, mutta voin kuvitella) ja varsinkin lämpiminä niiden nauttiminen vastaa ihanuudessaan lämmitetyn ykkösoluen juomista. Mutta nestettä on saatava.

Geelit, banaanit, suolakeksit, energiapatukat ja lehmän vehkeen makuinen urheilujuoma aiheuttavat vatsassa ns. ilmapalloilmiön. Keskivartalo turpoaa entisestään ja riittävästi turvottuaan, pyrkii sisältö ulos ruumiista. Tänään se pyrki yläkautta, mutta jotenkin selvisin ilman tyhjennyskohtausta.

Join päivän aikana yhteensä viitisen litraa nestettä ja kulutin 5600 kaloria. Se vastaa 46:tta keskiolutta. Ihan vain tiedoksi, että jos kaljoitella haluat, niin kannattaa harrastaa pyöräilyä. Kaljavatsa ei kasva niin nopeasti. Mutta sinun tulee myös muistaa polkea aktiivisesti.

Älä siis tee kuten näytän, vaan kuten sanon.

Tuo huijaustasainen oli siis henkisesti raskas, koska fillari tuntui kulkevan kuin tervassa. No, kuuma asfaltti taitaa kyllä olla aika hidas alusta muutenkin. Ja lisäksi en löytänyt sopivaa ryhmää, jonka kyydissä pysyisin. Ajoin siis lähinnä yksin.

Viimeisen nousun alle saapuessani olin jo todella loppu. Enää olisi yksi ”pikkunyppylä”, mutta 129 kilometrin jälkeen paahtavassa helteessä on vain joko ”järkyttäviä” tai ”sairaan järkyttäviä” nousuja. Tämä oli asteikolla järkyttävä.

Tien vieressä krampeissaan irvistelevien pyöräilijöiden määrää kasvoi. Laitoin suolaa suuhuni jokaisen kohdalla. Siis varsin usein. Tiesitkö muuten, että näin kuumassa kelissä hiki haihtuu iholta todella nopeasti, jättäen ihon pinnalle vain kehosta poistuneen suolan. Päättelin, että jos suolapussini tyhjenisi, voisin alkaa nuoleskella käsivarsiani ja sääriäni. Todellista kierrätystä! Onneksi tähän tilanteeseen ei päädytty. Krampit olisivat iskeneet viimeistään siinä vaiheessa, kun olisin yrittänyt taivuttaa pohjettani suuhuni.

Viimeisen nousun tulin ylös matelemalla, mutta kuitenkin jatkuvalla liikkeellä. Jalat eivät krampanneet ja ylhäällä totesin itselleni, että:

“Loppujen lopuksi olen tyytyväinen, sillä hillitsin itseni ja ajohaluni ja siten säästyin sekä krampeilta että säästin itseäni seuraaviin kuuteen päivään.”

Tosin ne, jotka olivat maalialueella Auronissa (nimesin sen muuten matkalla Sauroniksi – sen verran helvetillinen matka sinne on) läsnä, tietävät, että mietteeni tästä harrastuksesta eivät heti olleet näin valoisia. Mutta kyllä ne siitä yllämainitun mukaisiksi aika pian pastan, oluen, veden ja kokiksen jälkeen kirkastuivat.

Vielä ei hymyilytä. Lasini onkin vielä puolitäynnä.

Huomista innolla odottaen!

Pete

Ps. Ei puhuta sijoituksista. Niillä ei ole tänä vuonna merkitystä.

Stravasta päivää voi tarkastella täältä.