Olen viime aikoina keskittynyt lähinnä treenaamiseen, töihin ja perheeseen. Bloggaaminen on jäänyt vähemmälle. Tämäkin päivitys on viipynyt matkalla pari viikkoa, sillä osallistuin Ironman 70.3 -kisaan 1.6.2014. Ajattelin kuitenkin näpytellä kisakertomuksen itselleni muistoksi. Näitä on hauska lukea tuleviin koitoksiin valmistautuessa.
Ironman 70.3 Rapperswilin upeissa vuoristo- ja järvimaisemissa kisattu ”puolikas” Ironman oli yksi tämän vuoden päätavoitteista.
Tämä oli neljäs triathlonkisani. Ensimmäinen oli samainen kilpa kaksi vuotta sitten. Viime vuonna osallistuin myös, mutta maavyöry katkaisi fillarireitin ja keskeytti kisan vain vähän sen alkamisen jälkeen.
Valmistautuminen Ironmaniin
Kamojen pakkaus ja samalla kuopuksen 4-v synttäreihin valmistautuminen. Vasemmalla märkäpuku ja uimakamat, sitten trisuit, juoksukengät, pyöräilypaita, pyöräilykengät ja -kypärä. Ilmapalloja ei kisassa tarvittu.
Olen valmistautunut tähän treenaamalla 3-5 kertaa viikossa. Useimmiten aamuisin klo 6-7 ennen lasten heräämistä. Arkisin siis on tullut treeniä 2-4 tuntia yhteensä, lähinnä maastopyöräilyä (vakiolenkkini on ajaa Üetlibergille, 18 km lenkki ja 450m nousua), juoksua (8-10 km aamulenkki) sekä uintia. Viikonloppuisin olen usein tehnyt yhden pidemmän tai kaksi lyhyempää harjoitusta. Esimerkiksi useamman tunnin fillarilenkin. Tämän päälle tulevat töiden jälkeen silloin tällöin tehdyt kahvakuulatreenit, leuanvedot, punnerrukset jne.
Tämän vuoden puolella (tammikuusta toukokuun loppuun) treeniä on kertynyt seuraavasti:
- Uinti 12,5 tuntia, eli reilu 30 min / viikko, total 22,1 km
- Juoksu 22,2 tuntia, eli noin 1 h / viikko, total 245,75 km
- Pyöräily 65 tuntia, eli 3 h / viikko, total 1320,3 km ja vertikaalia 28 855m
Yhteensä siis 4,5 tuntia per viikko.
Treenimäärä ei tunnu kovin isolta. Olen kuitenkin pyrkinyt tekemään tehokkaita harjoituksia. Esimerkiksi fillaroidessa olen polkenut vähemmän tasaista ja hakenut nousumetrejä. Se tuo tehoa kummasti treeniin. Kohtalaisen pienelläkin harjoitusmäärällä voi hyvillä mielin lähteä kokeilemaan puolikasta Ironmania, kunhan muistaa kisassa ottaa rennosti ja säästää voimia myös juoksuun.
Viimeinen viikko ennen kisaa
Viimeisellä viikolla tein enää muutaman treenin. Viikko ennen kisaa tein viimeisen pitkän, eli 90km pyörällä (tasaisella) ja heti perään 7km juoksu. Se tuntui niin hyvältä, että odotukset kisaa kohden nousivat. Tiistaina kävin juoksemassa 8 km ja torstaina pyöräilemässä 45 km. Perjantain ja lauantain lepäsin. Tai en levännyt, sillä lauantaina oli Albertin 4-v synttärit ja takapihalla tuli pelattua jalkapalloa aika paljon lasten kanssa…
Ennen kilpaa oikea takareiteni hieman säikäytti, sillä se kipuili pyöräilyn jälkeen pari päivää. Muistin, että näin on käynyt ennenkin ja lieneeköhän joku stressiperäinen juttu, sillä sama kipu vaivasi viime vuonna ilman syytä ennen Zürichin olympiamatkan triathlonia.
Itse kisa-aamuna takareisi oli taas normaali ja kaikki valmiina kisaan. Pidin myös hämmästyttävän pitkän tauon Weissbieristä – kokonaista kymmenen päivää. Se olikin ehkä rankin osuus valmistautumisessa…
Ironman 70.3
Kisapaikalla, BIB-numero haettu ja valmiina tsekkaamaan pyörää sisään.
Ironman on ihan tavallinen triathlon, mutta se järjestetään Ironman-brändin alaisuudessa. 70.3 tulee matkan kokonaismitasta maileina. Kilometreinä tämä tarkoittaa seuraavaa komboa: 1,9 + 90 + 21.
Sunnuntaiaamu oli aurinkoinen ja tyyni. Lämpöä oli reilu kymmenen astetta ja vedessä +17. Kisa koostuu siis 1,9 km uinnista avovedessä, 90 km pyöräilystä ja 21 km juoksusta tässä järjestyksessä. Urheilijoita oli reilu pari tuhatta, joten aivan pienet karkelot eivät ole kyseessä. Myös järjestelyt ovat vastaavat, eli ammattimaiset ja toimivat.
En ollut varma, olinko paremmassa vai huonommassa kunnossa kuin kaksi vuotta aiemmin. Silloin koko kisaan meni 6,5 tuntia ja juoksu oli aika tuskaa kramppien vaivatessa.
Tänä vuonna päätin, että otan sekä uinnin että pyöräilyn rennommin, jotta jaksan juosta.
Vaihtoalue täyttyy fillareista päivää ennen kisaa. Tällä alueella oli oman arvioni mukaan kisapäivänä n. 5 000 000 euron edestä polkupyöriä.
Uinti
Valmiina uintiin – yläosa vielä kiinni ja lakki päähän!
Uinnin reittiä oli muutettu siten, että rantaan ei tarvitse kiivetä mutaliejun läpi. Zürich-järven vesi on kirkasta, mutta kun pari tuhatta ihmistä kävelee rantavedessä, niin aika sakeaa siitä tulee.
Opin viime kerrasta, että vaikka 17-asteiseen veteen ei tunnu kivalta mennä ”lämmittelemään”, kannattaa veteen silti totuttautua ennen lähtölaukausta. Niinpä uin ja kelluin vedessä viitisen minuuttia ennen lähtöä. Näin hengenhaukkomisrefleksi, joka iskee aina kylmään veteen mentäessä, ehtii mennä ohi ennen kuin lähdet kauhomaan henkesi kaupalla.
Odotin uinnista hyvää, sillä olin hommannut uuden, kunnollisen märkäpuvun (väleineistähän tämä homma on kiinni!). Kaksi vuotta sitten lainasin kaverini Petrin surffipukua, eikä sitä todellakaan ole optimoitu uimiseen. Lisäksi tänä vuonna tiesin mitä odottaa. Osasin myös hakea oman uintilinjani hieman sivummalta, jotta en ole koko ajan ihmismassan keskellä potkittavana, hukutettavana tai jaloista revittävänä.
Odotukseni toteutui, sillä aikaa 1,9 km uintiin meni 31:34 (kaksi vuotta sitten n. 36 minuuttia). Yllätyin positiivisesti ajastani vaihdossa. Tosin, olin pettänyt lupaukseni ja kauhonut, minkä pystyin. Se siitä himmaamisesta.
Vertailuksi: altaassa, ilman märkäpukua on vauhtini / 100m uinnissa noin 1:43. Järvessä, avovedessä, muiden välillä potkiessa ja pienessä aallokossa uintitahti oli 1:38 / 100m. Märkäpuvulla on huomattava vaikutus nopeuteen.
Pyöräily
Uinnista juostaan vaihtoalueelle, jossa teltassa vaihdetaan märkäpuku fillarointikamoihin. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että otetaan märkäpuku pois. Sen alla on useimmilla valmiina ”trisuit”, eli yksiosainen, hihaton asu, johon on integroitu pyöräilyhousut. Mahtava keksintö! Sitten laitetaan kengät jalkaan (elleivät ole pyörässä kiinni, kuten protyypeillä), kypärä ja lasit päähän ja menoksi! Itse laitoin trisuitin päälle vielä ajopaidan ja kengissä oli kevyet suojukset, sillä lämpöä ei paljoa yli kymmentä astetta ollut aamulla. Auringossa toki oli mukavaa.
Vaihtoalueella on pari tuhatta kassia. Kassissa on aina seuraavan etapin tavarat. Sinisissä on uinti – pyörä -vaihdon tavarat.
Rapperswillissa lenkki on 45 kilometrin mittainen ja se ajetaan kahdesti. Nousua tulee n. 500m / kierros ja se näkyy myös etappiajoissa. Toki nousujen jälkeen on laskua, jossa taas mennään kovaa!
Viime kerralla mokasin juurikin pyöräilyssä polkemalla putkelta kuin hurmiossa nousut, sillä kannustajia oli niin paljon. Nyt otin nousut mielestäni rauhallisemmin, mutta aika oli silti hyvä.
90 km matkaan aikaa kului 2:52:31 ja keskinopeus oli 31,34 km/h. Olin tyytyväinen, sillä ajoin tavallisella maantiepyörällä, enkä triathlonpyörällä.
Pyöräily – lempilajini!
Juoksu – eli puolikas maraton
Edelliskerralla koko homma meinasi kaatua juoksuun. Tai sen puutteeseen. Ironmanin säännöissä sanotaan, että juoksuosuudella ”saa liikkua juosten, kävellen tai ryömien. Muut keinot ovat kiellettyjä.” Melkein näitä kaikkia tuli käytettyä pari vuotta sitten.
Nyt tulin fillariosuuden jälkeen vaihtoon hyvissä fiiliksissä. Mutta toisaalta, niin tulin viimeksikin. Ja silti kilometrin jälkeen alkoivat krampit, joiden takia harkitsin jopa keskeyttämistä.
Tänä vuonna päätin ottaa siis rauhallisemmin.
Jep jep.
Ensimmäisen kilometrin juoksin alle viiteen minuuttiin ”kun tuntui niin kevyeltä”. Sitten reidet alkoivat varoittelemaan krampeista. Jos ne alkavat, ei oikein mitään ole tehtävissä.
Olin kuitenkin varustautunut. Taskussani oli pieni pussi suolaa (ruokaharrastajana Maldonia tietenkin), jota laitoin muutaman hiutaleen heti suuhuni, kun reisien lihakset vinkkasivat kramppien alkamisesta. Tankkauspisteillä join vain lihalientä ja urheilujuomaa.
Hiljensin vauhtia 1,5 kilometrin juoksun jälkeen n. 5,5min / km vauhtiin. Se tuntui hitaalta, mutta tiesin, että keuliminen nyt johtaisi vain erittäin tuskaiseen ja hitaaseen lopputaivallukseen. Menin siis aivan rauhassa ensimmäisen kympin. Jalkojen fiilis vain parani – henkisessä puolessa ei heikkoutta ollut missään vaiheessa muutenkaan havaittavissa.
Toiselle juoksukierrokselle lähdettäessä totesin, että krampit on vältetty ja voi alkaa painaa. Kuvittelin juoksevani kovempaa, mutta eipä se juuri vauhdissa näkynyt. Saman vauhdin eteen piti tehdä vain enemmän töitä.
Juoksu tuntui viimeiset 10 km todella hyvältä ja kulki mainiosti. Viimeisen kilometrin menin niin kovaa, kuin jaloista pääsin ja maalisuoralla selostaja huusi: ”Mikä mahtava suomalaiskiri!”
Maaliviivalla jopa hymyilytti!
Fiilis oli maalissa mainio! Näissä tilanteissa isokin mies (vaikka en olekaan erityisen iso) saattaa herkistyä. Vuoden treeni, kaikki ne herätykset ennen kuutta, juoksulenkit, pyöräilyt, yksinäiset tunnit altaassa ja vuodatetut hikipisarat eivät olleet menneet hukkaan. Saavuin maaliin ja roimasti alle tavoitteeni!
Lopullinen aikani juoksulle oli 1:46:18, keskimääräisen kilometrivauhdin ollessa 5:02 / km. Juoksureitti on lähinnä tasaista, lukuun ottamatta ”Stairway to Heaven” –portaikkoa, eli 65:ttä askelmaa kohti Rapperswillin linnaa.
Alla on vielä omat Garminin mittaamat matkat ja väliajat suorituksista. Huomattavaa on, että Garmin mittasi reitit lyhyempänä kuin järjestäjän ilmoittama, mutta kisa toimii kuitenkin virallisena karsintakisana Ironmanin MM-kisoihin, joten tuskin matkoissa hirveää heittoa on. Ja reitti oli täysin sama kuin kaksi vuotta sitten, jolloin aikani oli siis n. 6,5 tuntia. Tänä vuonna aikaa kului 5:22:48, eli yli tunti vähemmän!
Maalissa kera kannustusjoukkojen!
(jostain syystä Garminin verkkopalvelu näyttää mitat maileissa, mutta klikkaa oikealta ylhäältä ”View in metric”, niin saat tutumpia mittoja.
Sijoituin luokassani puoliväliin, samoin kuin koko kisassa. Mutta: olin ehdottomasti paras suomalainen omassa ikäluokassani! Tosin myös ainoa. Tästä on hyvä jatkaa seuraavaa haastetta kohti: Haute Route Dolomites amatööripyöräkilpailu elokuussa!
Petri
Laitetaan alle vielä sertifikaatit ja muut talteen, niin ei tarvitse niitä tulostella.
Perjantaikokin blogi 