Kauden eka pitkä lenkki, 85km ja kokonaan lyhyessä ajoasussa. Mieletön maaliskuu! Tosin ei kannata nuolaista ennen kuin tipahtaa. Viime vuonna maaliskuussa oli muutamia tällaisia päiviä. Sitten huhtikuun lopussa maa olikin taas valkoinen.
Mutta nautitaan, kun on mahdollisuus! Lenkin kuin lenkin kruunaa tietenkin postride beer. Pyöräilyn jälkeen aina Lager. Lasketellessa Weissbier. Olen tarkka nesteytyksestä.
Viikonloppuja!
Lyyti Oy sponsoroi ammatikseen pyöräilevää Jukka Vastarantaa, joka ajaa Suomen ensimmäisessä kv-tason tallissa.
Häntä seuranneena voin todeta, että huippu-urheilu vaatii todellista yrittäjäluonnetta, peräänantamattomuutta ja positiivista asennetta. Jukalla on näitä kaikkia.
Ei riitä, että treenaa ja kilpailee. Sen lisäksi on myytävä, markkinoitava, hoidettava viestintää, blogattava, oltava somessa, neuvoteltava, huollettava fillareita, ajettava autoa, suunniteltava matkat ja paljon, paljon muuta.
Homma vaatii monilahjakkuutta. Pelkkä hyvä kunto ei riitä.
Jukka tekee täysillä töitä kohti Rion olympialaisia. Jos vain terveys kestää, niin hän jos kuka homman hoitaa!
Onni on seurata tällaisia ihmisiä! Ja Zürichissä häntä on varsin helppo seurattava varsin erottuvine pakettiautoineen 🙂
Mikä hienointa, Jukka hymyilee aina eikä valita ikinä. Ottakaamme kaikki opiksi.
Aamuni oli poikkeuksellisen aikainen. Heräsin naapurin lapsen itkuun kellon näyttäessä 3.45 enkä saanut enää unta. Koitin väkisinnukkumista, mutta ei siitä tullut mitään. 4.45 päätin, että yhtä hyvin sitä voisi vaikka lähteä fillaroimaan.
Yllättäen löysin itseni taas polkemasta kohti Üetlibergiä.
Pari kilometriä ennen huippua oli soratie jäisen lumen peitossa ja hiljaisessa metsässä renkaiden alla ritisevän lumen ääni oli suorastaan korviasärkevä.
Jonkun ajan kuluttua ääni muuttui. Kuulin ulvontaa.
Huuhkaja? Susi? Sveitsissä?
Keli oli aika aavemainen. Sumu takasi vain muutaman metrin näkyvyyden, mutta rajattomasti liikkumatilaa mielikuvitukselle.
Sitten aloin kuulla musiikkia. Keskellä pimeää metsää, ennen kuutta aamulla.
Nyt viiraa polla! Olisi pitänyt jäädä petiin.
Poljin hetken ja musiikki vain voimistui. Minun oli pakko pysähtyä.
Kuulin musiikin nyt selvemmin. Rintataskuni myös vilkkui. Kello oli 5.45 ja kännykkäni herätti minua aamulenkille.
Hymyilin.
En olekaan tulossa hulluksi.
Teki mieli nauraa ääneen, mutta ajattelin, että se vasta hullua olisi. Yksinään, keskellä pimeää metsää.
Perjantaikokki
Perjantaikokin blogi 