28.8.2016 Nizza – Auron

Kirjoitin tämän blogin päässäni valmiiksi jo päivän ensimmäisellä puolikkaalla. Päätin, että blogi päättyy näin:

“Loppujen lopuksi olen tyytyväinen, sillä hillitsin itseni ja ajohaluni ja siten säästyin sekä krampeilta että säästin itseäni seuraaviin kuuteen päivään.”

Lähtöfiilikset Nizzan rantapromenaadilla

Miksi? Koska kun päättää, mitä maalissa haluan ajatella päivästä, niin pystyn ehkä myös toimimaan sen mukaan.

Lähtötilanne oli siis, että en ole treenannut läheskään riittävästi, enkä kesällä jättänyt ensimmäistäkään tilaisuutta herkutella tai nauttia viiniä käyttämättä. Tämä näkyy sekä suorituskyvyssä että mäen päälle rahdattavissa kiloissa.

Painan 76 kiloa. Viime vuonna mittari taisi olla 73 kilossa. Kolme kiloa extraihraa vietäväksi lähes neljä kilometriä ylöspäin, on nyt vain yksinkertaisesti typerä ajatus. Varsinkin kun saman aikaan lihasten, joiden pitäisi tämä ekstratyö tehdä, on annettu lepäillä aivan rauhassa viimeiset kuukaudet. Taidan olla jonkin sortin nero.

Tässä tilanteessa ei enää oikein itku auta markkinoilla. Vaihtoehdot olisivat joko hankkia nopeasti kevyempi pyörä (ehkä pari kiloa saisi nykyisestä pois, jos latoisi tiskiin 4000 euroa.) Tai sitten etsiä vuoristolääkäri, joka suorittaa nopeita ja tehokkaita rasvaimuja. Ehkäpä nyt on vain neron kärsittävä omasta laiskuudestaan.

Ensimmäisen päivän etappi oli jo paperilla aika infernaalinen. 136 kilometriä ja lähes 4000 nousumetriä. Ihan millä tahansa mittarilla se on paljon polkemista. Se on noin 35 000 kampikierrosta. Ja kun siihen laitetaan lisähaasteeksi aurinko ja +30 astetta, niin puhutaan todella kovasta suorituksesta.

Päätin siis lähteä erittäin rauhallisesti. Se tarkoittaa tässä sellaista vauhtia, jolle viime- tai edellisvuoden osallistuja-Petri olisi nauranut. Annoin muiden tiimiläisten mennä menojaan jo alkuvaiheessa. Kyllä, tietenkin se söi miestä rotan lailla, mutta päätin antaa egoni nyt hävitä järjelle.

Tänään ei ajettu kertaakaan tasaista. Menimme joko ylös tai alas. Pidän yleensä tällaisista päivistä. Yleensä.

Aamu oli lämmin. Lähdössä klo 7.30 oli jo noin 20 astetta ja aurinko nousi vuorten takaa. Mutta vielä kuumempaa oli luvassa.

Ensimmäinen nousu oli nyppylä, Col du Nice, jossa nousua kertyi vain 230 metriä. Siitä tykiteltiin lyhyt lasku suoraan seuraavan nousun juureen, jossa kiivettiinkin jo 1607 metrin korkeuteen Col de Turinille ja nousua kertyi yli tonni.

Näkymä noususta Col de Turinille. 

Olen kuullut termin ”Runner’s high” ja se tarkoittanee juoksijalle tilaa, jossa juoksu tuntuu nautinnolliselta. Matka taittuu kuin itsestään. Itse en ole sitä kokenut, mutta ”pyöräilijän pilven” kyllä. Siinä jaloista tulee osa pyöräsi voimansiirtoa. Jalat vain pyörivät, ilman, että polkija joutuu asiaa ajattelemaan. Jaloista ei tule päähän ensimmäistäkään signaalia. Ei kipua, ei kolotuksia, ei väsymystä, ei mitään.

Tänään ensimmäisessä nousussa tuntui siltä. Tuntui, kuin voisin irtautua alaruumiistani ja katsoa, kuinka tuo lihasvoimalla toimiva koneisto jatkaa matkaansa tarvitsematta turhia ruumiinosiaan. Tällaisesta tilanteesta kannattaa nauttia, niin kauan kuin se kestää. Minulla se kesti tänään jokusen kilometrin. Ei tosin aivan huipulle saakka.

Lämpötila nousi jo tässä ensimmäisessä isossa nousussa hellelukemiin ja hiki virtasi. Napsin suolaa jatkuvalla syötöllä ja magnesiumtabletteja pari-kolme päivän aikana. Nousu oli kaunis, eikä liian vaativa, vaikka metrejä ylöspäin roimasti kertyikin. Ylhäällä odotti juoma- ja ruokapiste, josta nautin aikaiseksi lounaaksi suolakeksejä, kokista ja suolakinkkua. Lempiruokaani.

Lasku oli kellotettu, eli siinä ei juuri himmailtu. Nautin laskuista aina kuin pikkupoika pulkkamäestä. Mutkikas tie on kuin laskettelurinne. Pidän kiinni kahdesta periaatteesta, jotka säästävät monelta:

1) pyörä tulee pystyä pysäyttämään vauhtiin, jossa se on täysin hallittavissa ja ohjattavissa tien näkyvällä osalla. Joskus tiukassa mutkassa se on muutama metri. Eli serpentiinimutkaan tultaessa vauhti pois ennen leikkaamista sisäkurviin ja jos mutka paljastuu vapaaksi, niin sitten voi antaa mennä.

2) Pyörä tulee aina pystyä pitämään omalla kaistalla. Kaikki eivät näin tee, vaan luottavat siihen, että ”ei sieltä ennenkään kukaan ole tullut.”  En käytä vastaantulijan kaistaa, ellen näe, että se on kurvin jälkeenkin tyhjä hyvän matkaa.

Lasku päättyi jälleen suoraan seuraavan ison mäen nousuun. Col St Martinin päälle nousua kertyi myös tonnin verran noin 20 kilometrin matkalla. Ajattelin jo, että kun tästä on selvitty, niin päivähän on melkein siinä. Sen jälkeen olisi enää pieni, noin 500 metrinen nyppylä. Kuinka väärässä olinkaan.

Jos keskeytän, vuokraan sähköpyörän ja ajelen katsomassa vain maisemia.

Kuumuus nousi lähes sietämättömäksi. Lasku ei viilentänyt lainkaan, sillä ilma oli kuin linnunmaitoa. Pehmeää ja lämmintä. Nousu oli pitkä ja tiukkeni viimeiseksi 10 kilometriksi. Oli todellisen työn takana päästä ylös, mutta palkintona siellä loppui ajanotto hetkeksi ja oli tarjolla päivän toinen lounas. Tällä kertaa nautin banaaneja ja energiageelejä. Lempiruokaani.

Kellottamaton lasku alas Col St Martinilta oli todella upea. Kapea, erittäin hyväkuntoinen vuoristotie, jossa näki monta mutkaa eteenpäin. Tykittelin sieluni kyllyydestä (kyllä, turvallisuus tietenkin huomioiden), iskin sisäkurvista suoraan toisen mutkan sisäkurviin ja sain todella hienon laskufiiliksen. Olisipa näitä pätkiä enemmän. Asian vierestä: mielestäni Suomessa vuoristo voisi alkaa jo ennen Raisiota.

Laskun jälkeen alkoi ajanotto uudelleen ja edessä oli noin 30 kilometriä ”false flat”-pätkää. False flat, eli huijaustasainen (oma käännös, toim. huom.), tarkoittaa tietä, joka näyttää tasaiselta (vuoret, aiemmat nousut ja perspektiivi hämäävät), mutta joka nousee tasaisesti koko ajan muutaman prosentin tahdilla. Tämä tarkoittaa 30 kilometrin matkalla 600 nousumetriä. Huijaustasaisen tunnistaa siitä, että asfaltti tuntuu nahkealta, pyörä ei oikein tunnu kulkevan ja kun lopettaa polkemisen, ei fillari montaa metriä ilmaiseksi rullaa.

Tämä oli henkisesti todella raskas pätkä, sillä lämpötila oli varmasti yli 30 asteen. Tien vieressä näkyi tasaisesti kramppejaan potevia kanssapolkijoita ja minuakin alkoi mietityttää: näinköhän selviän ilman kramppeja.

Joillekin krampit tulevat pinnallisina eivätkä ne pakota lopettamaan pyöräilyä. Minulla koko reisilihas vetää kivikovaksi, tuska on kova ja en näe mitään mahdollisuutta polkea ennen kuin kramppi on ohi. Viime vuonna jouduin ensimmäisen päivän viimeisen viiden kilometrin aikana pysähtymään 20 kertaa tuskissani. En halunnut kokea tätä uudelleen, vaikka tiesin, että riskit siihen ovat vielä suuremmat nyt.

Lisäsin siis suolan syöntiäni ja join todella paljon. Valitettavasti järjestäjän tarjoamat urheilujuomat maistuvat lehmän vehkeelle (en ole maistanut, mutta voin kuvitella) ja varsinkin lämpiminä niiden nauttiminen vastaa ihanuudessaan lämmitetyn ykkösoluen juomista. Mutta nestettä on saatava.

Geelit, banaanit, suolakeksit, energiapatukat ja lehmän vehkeen makuinen urheilujuoma aiheuttavat vatsassa ns. ilmapalloilmiön. Keskivartalo turpoaa entisestään ja riittävästi turvottuaan, pyrkii sisältö ulos ruumiista. Tänään se pyrki yläkautta, mutta jotenkin selvisin ilman tyhjennyskohtausta.

Join päivän aikana yhteensä viitisen litraa nestettä ja kulutin 5600 kaloria. Se vastaa 46:tta keskiolutta. Ihan vain tiedoksi, että jos kaljoitella haluat, niin kannattaa harrastaa pyöräilyä. Kaljavatsa ei kasva niin nopeasti. Mutta sinun tulee myös muistaa polkea aktiivisesti.

Älä siis tee kuten näytän, vaan kuten sanon.

Tuo huijaustasainen oli siis henkisesti raskas, koska fillari tuntui kulkevan kuin tervassa. No, kuuma asfaltti taitaa kyllä olla aika hidas alusta muutenkin. Ja lisäksi en löytänyt sopivaa ryhmää, jonka kyydissä pysyisin. Ajoin siis lähinnä yksin.

Viimeisen nousun alle saapuessani olin jo todella loppu. Enää olisi yksi ”pikkunyppylä”, mutta 129 kilometrin jälkeen paahtavassa helteessä on vain joko ”järkyttäviä” tai ”sairaan järkyttäviä” nousuja. Tämä oli asteikolla järkyttävä.

Tien vieressä krampeissaan irvistelevien pyöräilijöiden määrää kasvoi. Laitoin suolaa suuhuni jokaisen kohdalla. Siis varsin usein. Tiesitkö muuten, että näin kuumassa kelissä hiki haihtuu iholta todella nopeasti, jättäen ihon pinnalle vain kehosta poistuneen suolan. Päättelin, että jos suolapussini tyhjenisi, voisin alkaa nuoleskella käsivarsiani ja sääriäni. Todellista kierrätystä! Onneksi tähän tilanteeseen ei päädytty. Krampit olisivat iskeneet viimeistään siinä vaiheessa, kun olisin yrittänyt taivuttaa pohjettani suuhuni.

Viimeisen nousun tulin ylös matelemalla, mutta kuitenkin jatkuvalla liikkeellä. Jalat eivät krampanneet ja ylhäällä totesin itselleni, että:

“Loppujen lopuksi olen tyytyväinen, sillä hillitsin itseni ja ajohaluni ja siten säästyin sekä krampeilta että säästin itseäni seuraaviin kuuteen päivään.”

Tosin ne, jotka olivat maalialueella Auronissa (nimesin sen muuten matkalla Sauroniksi – sen verran helvetillinen matka sinne on) läsnä, tietävät, että mietteeni tästä harrastuksesta eivät heti olleet näin valoisia. Mutta kyllä ne siitä yllämainitun mukaisiksi aika pian pastan, oluen, veden ja kokiksen jälkeen kirkastuivat.

Vielä ei hymyilytä. Lasini onkin vielä puolitäynnä.

Huomista innolla odottaen!

Pete

Ps. Ei puhuta sijoituksista. Niillä ei ole tänä vuonna merkitystä.

Stravasta päivää voi tarkastella täältä.