Se oli siin sit – sanos turkulaine!

Vuosi oli ja vuosi meni. Tämä saa luvan olla viimeinen blogini, tältä vuodelta. Josko sitä seuraavaksi tohtisi antaa itselleen vähän lomaa. Olla vaan ja nauttia talvesta, lasten riemusta ja vaimon seurasta. Vielä tänään aamulla käy kulkuni kohti pääkaupunkiseutua ja potentiaalisia asiakkaita. Mutta sitten voidaan rantarata puolestani sulkea pariksi viikoksi.

Upea vuosi on takana. Paljon on sattunut ja tapahtunut. Iloisimpina asioina tietenkin kolmannen lapsemme syntymä kesäkuussa sekä vaimon väitöstilaisuus ja tohtorin titteli maaliskuussa. Töitä en ole eläessäni tehnyt niin paljoa kuin viimeisen neljän kuukauden aikana. Turku – Helsinki –väliä olen matkustanut junalla tuhansia ja tuhansia kilometrejä. Joskus saapunut jopa ajoissakin määränpäähän. Olen tavannut  satoja uusia ihmisiä, joista suuri joukko on lähtenyt kulkemaan matkaa kanssamme asiakkaina tai yhteistyökumppaneina. Olen kaikista heistä kiitollinen.

Työelämässä on Lyyti-tiimimme hitsaantunut yhteen loistavasti ja olemme saaneet yhden uuden jäsenenkin porukkaamme. Olemme nyt siis viiden hengen, puhtaasti tapahtumanhallintapalvelun kehittämiseen keskittyvä yritys. Vielä pieni, mutta sitäkin innokkaampi, ketterämpi ja palvelualttiimpi. Ja alallaan markkinajohtaja sadalla asiakasorganisaatiolla. Vuosi 2010 on henkilökohtaisella tasolla ollut kasvattava ja palkitseva. On ollut upeaa seurata, kuinka oma idea kantaa yritystä eteenpäin ja asiakkaat antavat kannustavaa palautetta. Me olemme tehneet ihan itse jotain hyödyllistä. Aivan alusta saakka. Mahtavaa!

Kolmen pienen lapsen kanssa riittää kotona vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Jos on joskus virta poissa pitkän päivän jälkeen, niin kotona sitä taas annetaan oikein ämpärikaupalla. Mistä sitä lapsilla riittääkin?

Olo on tätä kirjoittaessa kuin maratoonarilla maalissa. Väsynyt, mutta onnellinen. Olen onnellinen terveestä perheestäni, iloisista lapsista, upeasta vaimosta, mielettömästä työporukasta ja hienoista asiakkaista. Vauhdilla ja vaarallisilla tilanteilla on myös hintansa, sillä yöuni tuppaa jäämään välillä vähän vähiin. Myönnän rehellisesti, että joululomaa olen jo odottanutkin! Ja ajattelin aloittaa sen tänään.

Kiitän kaikkia lukijoita, asiakkaita, työntekijöitä ja ystäviä hienosta vuodesta. Olkoon vuosi 2011 vähintään edeltäjänsä veroinen!

Maukasta joulua ja herkullista uutta vuotta! Pitäkää läheisistänne huolta.

Perjantaikokki

Ps. muistathan, että vuosi 2011 on Turun kulttuuripääkaupunkivuosi. Satoja syitä tulla kylään!

Niin, ja muistathan joululahjaehdotukseni? Kilpailu on käynnissä ja voittaja saa minut sekä huippukokki Antti Nurkan kotiinsa kokkaamaan itselleen ja kuudelle ystävälle. Voittaja arvotaan sunnuntaina, joten mars osallistumaan!

Chevrelohi

Tästäkin ruoasta menee kunnia jälleen vaimolle. Olen ajatellut vaihtaa bloggausnimimerkikseni pelkän Perjantain ja siirtää sen kokki-liitteen tätä menoa vaimolle. Eli blogia kirjoittavat Perjantai ja vaimokokki…

AINEKSET

Laita lohifile uuninkestävään vuokaan nahkapuoli alaspäin ja ripottele pinnalle kaprikset, puolitetut miniluumutomaatit, sitruunan mehu, suolaa ja mustapippuria sekä pienennetty kevätsipulinvarsi ja chevre paloina. Kaada päälle kerma ja kypsennä uunissa 200 asteessa n. 15 minuuttia paksuudesta riippuen.

Ruoka soveltuu myös kylmänä graavilohena nautittuna seuraavin muunnoksin: leikkaa lohifileestä ohuita nahattomia siivuja ja levitä ne lautaselle, ripottele päälle kaikki ainekset kuten yllä, mutta korvaa kerma kahdella ruokalusikallisella oliiviöljyä. Peitä siivut kelmulla ja anna marinoitua muutaman tunnin.

Melkein päivälleen viisi vuotta minä naputtelin ensimmäisen reseptin word-tiedostoon. En tiennyt, että sitä kutsuttiin bloggaamiseksi.

Peruutuspeiliin kun tuijottelee, niin voi todeta, että puolessa vuosikymmenessä on sattunut ja tapahtunut. Paljon sellaisia asioita, joista ei voinut kuvitellakaan, on käynyt toteen. Elämä on ollut työtä ja iloa täynnä. Tietenkin myös valvottuja öitä ja tekemättömiä töitä, mutta ne onneksi häipyvät näköpiiristä aina aurinkoisen aamun sarastaessa.

Tiesitkö, että yhteen A4 –liuskaan mahtuu noin 300 sanaa. Vuosien aikana olen kirjoittanut 284 blogimerkintää, kukin noin yhden konekirjoitusliuskan mittainen. Resepti siihen päälle, niin pituus on 1,5 sivua. Sanoja ovat sormeni naputelleet 127 800 kappaletta ja kirjaimia yli miljoona. Reseptejä on kehitelty tai kirjattu muistiin pitkälti kolmatta sataa. Aikaa keittiössä ja koneen äärellä on kulunut laskelmieni mukaan noin 1500 tuntia, eli 187,5 kokonaista työpäivää. Melkein vuoden työt!

Miksi? Koska aina silloin tällöin saan palautteen, joka motivoi taas pariksi kuukaudeksi.

Tämä bloggaaminen muutti elämää enemmän kuin luulin. Olen saanut tältä puoliammattimaiselta harrastukselta paljon, mutta paljon se on vaatinutkin. Mutta paljon tätäkin tärkeämpää tapahtui lähes samaan aikaan, nimittäin 11.12.2005. Silloin se elämä vasta mullistuikin, arvot heittivät kuperkeikkaa ja alkoi matka, joka on joka päivä upea ja kokemisen arvoinen.

Syntyi tyttö. Pieni, tummatukkainen käärö, joka ensimmäisestä yöstään saakka osoitti tahtonsa lujuuden. Kun ei nukuta, niin ei nukuta – uskokaa jo! Käärö kasvoi, oppi kävelemään, puhumaan, luistelemaan, pukemaan päälleen prinsessamekon ja toisenkin sekä lainaamaan äitinsä meikkejä. Käärölle tuli myös kaveri ja kääröstä tuli isosisko. Yhtäkkiä käärö oli iso tyttö, jolla oli tärkeä tehtävä. Kasvattaa pikkuveljestä isosiskoa totteleva. Se onkin haastava tehtävä, koska se pikkuveli laittaa tietenkin aina vastaan. Haastaa nykyään jopa painiin. Sitten tuli toinenkin kaveri, sekin pikkuveli. Jälleen alkoi ison tytön elämässä uusi vaihe. Vanhempi veli piti pitää ruodussa ja pienintä kuuluu halia ja helliä. Kaksijakoinen työ.

Kohta tuo voimakastahtoinen pieni käärö on rikastuttanut elämäämme puolen vuosikymmenen ajan. Huomenna hän on lähempänä täyttä kymppiä kuin syntymää. Se näkyy jo, sillä isä ei enää tiedäkään kaikkea. Eikä äitikään. Joskus me olemme jo ihan tyhmiä. Ja sitten taas kavutaan syliin hakemaan turvaa ja kunnon halia.

Mutta vieläkin minua valvottavat kaksi asiaa. Tämä blogi torstaisin ja tuo pieni käärömme iltaisin.

Kun ei nukuta, niin ei nukuta – uskokaa jo!

(Ja sitten kavuttiin syliin, kun huomiset synttärijuhlat jännittävät… ”mahdankohan saada sen hevostallin?”)

Hyvää syntymäpäivää tyttäreni. Ja onnea sinullekin, blogini.

Perjantaikokki

Pinaatti-kantarellimunakas

Munakkaan tekeminen on helppoa, mutta jotta siitä saa täydellisen, on hyvä tietää muutama perusasia. Ensinnäkin, munakaspannu ei saa olla liian kuuma, jotta massa ei kokkaroidu. Lisäksi munakasmassaa tulee liikutella hiljalleen lastalla edestakaisin paistamisen alkuvaiheessa, jotta se kypsyy tasaisesti. Paksussa munakkaassa käy muuten niin, että pohja on jo ylikypsä ja alkaa tummua, mutta pinta on täysin raaka.

AINEKSET

VALMISTUS

Sekoita munat ja kerma. Mausta suolalla ja pippurilla. Sekoita massa vispilällä tasaiseksi. Laita pannulle ruokaöljyä ja paista miedolla lämmöllä alkuvaiheessa tasaisesti sekoittaen, kunnes koko massa on hyytynyt munakkaaksi.

Paista toisella pannulla ensiksi kantarelleja voissa. Mikäli käytät pakkasesta otettuja kantarelleja, voit paistaa niitä varsin kuumallakin pannulla aluksi, jotta liika neste haihtuu. Lisää tarvittaessa voita ja laita tuoreet pinaatinlehdet pannulle. Paista, kunnes pinaatti on pehmeää.  Mausta suolalla ja pippurilla.

Kumoa munakas lautaselle ja nosta päälle kantarelli-pinaatti –seos.

Herkullista viikonloppua!

Paljon vielä tavaraa Joulutorilla jäljellä – mutta ei kauaa! Ps. jos haluat jostakin tuotteesta isomman erän esim. yrityslahjaksi, niin laita suoraan postia: petri@lyyti.fi. Ja sitten viikon blogiin…

”Hey mate! Welcome to my wedding!”

Ympäri mennään ja yhteen tullaan. Facebook-viesteihini paukahti eräänä päivänä postia ylläolevalla otsikolla. Lähettäjänä oli ”man from Down Under” eli mies kaukaa Australiasta.

Kyse ei ollut mistään roskapostista, vaan viesti menneisyydestä. Kymmenisen vuotta sitten tutustuin opiskellessani vaihto-opiskelijaan, joka oli matkannut maapallon toiselta puolen Suomeen vuodeksi. Hän erottautui porukasta heti, koska oli meidän parikymppisten joukossa jo ”vanha gubbe”, eli yli kolmekymppinen. (Toim. huom. tämän määritelmän mukaan minä olen nykyään vanha gubbe. Niisk.) Lisäksi hänen englannistaan ei saanut mitään selvää ensimmäiseen pariin kuukauteen, ennen kuin hän oppi puhumaan hitaammin ja artikuloiden. Puheen hidastuessa ymmärrettäväksi, tulimme hyvin juttuun. Kun hän kerran soitti kotiinsa, oli hidas puhetyyli ja huolellinen artikulaatio jäänyt päälle. Luurin toisessa päässä oleva äiti huolestui ja kysyi kesken puhelun:

”Fred, are ya all right son? You sound like retarded…” (suom. Poikani, onko kaikki hyvin? Kuulostat jälkeenjääneeltä…”)

Kaverin nimi oli siis Fred ja kotimaa Australia.

Ystävystyimme ja hän halusi jäädä opiskeluvuoden jälkeen vielä Suomeen, mutta työpaikan saanti oli ongelma. Taustat olivat kunnossa. Australiassa viimeisin työpaikka oli ollut isohkon siivousfirman toimitusjohtajan pesti. Niinpä hän haki samalta alalta töitä Suomessa. Mutta edes ruotsinlaivoja hän ei päässyt siivoamaan, kun olisi pitänyt osata suomea. Välillämme ei ollut kielimuuria, joten palkkasin hänet kesäravintola Vaakahuoneelle siivoojaksi.

Fredillä oli loistava asenne. Moni ison siivousfirman toimitusjohtaja ei olisi suostunut enää käytännön töihin, mutta hän nautti jokaisesta työpäivästä. ”This is so hands on! I love it!” (suom. Tämä on niin käytännönläheistä! Rakastan tätä!”)

Kesä kului ja Fred lähti Australiaan. Kymmenen vuoden aikana olen saanut aina postikortin, kun mies on vaihtanut maata ja työtä. Milloin Mongoliasta, milloin Unkarista, milloin mistäkin. Nyt vihdoin, hääkutsun saadessani, huomasin vaeltavan sielun rauhoittuneen ja vakiintuvan.

Emme kauaa miettineet, että lähdemmekö häihin vaiko emme! Koko perhe vaan matkaan ja menoksi.  Australiassa emme ole käyneetkään! Häät ovat muuten huomenna.

Facebook-viestissä Fred ilmoitti vain häiden päivämäärän. Myöhemmin saapui tarkempi kutsu ja taustaa siitä, mitä mies nykyään tekee. Herra asuu nykyään Tallinnassa ja pyörittää siellä hostellia. Häitä juhlitaan Vanakaupungissa – lahden toisella puolen.

Shortsit jäävät kotiin, mutta:

”Hey, think positively man! You don’t have to be affraid of shark attacks and sun burns!” (suom. Ajattele asia positiivisesti! Eipä tarvitse pelätä auringon polttamia tai haiden hyökkäyksiä.)

Huomenna siis aussihäihin Tallinnaan. See ya, mate!

Club Sandwich laavulla

Ollessamme viime viikonloppuna ”extremekalamatkalla” saaristossa (- 13 astetta, itätuuli 11 m/s ja meri vielä auki), päätimme paeta rannan viimaa metsään ja laavulle. Siellä valmistui nopeasti, muutamassa minuutissa varsin maukas metsäeväs.

AINEKSET

VALMISTUS

Paista pekonit ja broilerit kypsiksi. Paahda leipiä hetki tulella. Sivele toiseen leipään Dijon-sinappia ja toiseen leipään majoneesia. Kokoa leipä: sinappileivän päälle rintafilee, sitten pekonia, sitten juustosiivu ja tomaattia, salaattia ja sipulia. Nosta viimeiseksi päälle toinen leipä majoneesipuoli alaspäin.

Tarjoa heti, nauti ulkona pakkasessa ensiluokkaisessa seurassa lämmitetyn punaviinin (Glühwein) kanssa.