Italiassa vietetyt urheilulomat ovat siitä outoja, että elopaino lisääntyy noin kilon per päivä. Olin neljän päivän pyöräilylomalla lokakuussa Laziossa. Seurana oli viisi kaveri Suomesta ja asemapaikkana oli Fiuggin kylä, n. 100 km Roomasta kaakkoon.

Upeita maisemia, laiska opas, huonoa asfalttia, korkeuseroja ja mukavan lämmintä. Mutta ennen kaikkea upeaa ruokaa!

Ensimmäisenä päivänä menohaluja porukalla oli enemmän kuin oppaallamme, joka hyytyi n. 50 kilometrin kohdalla. ”Rankat kisat viikolla, ikäkin jo painaa” olivat selitykset. Hän halusi taukoilla, esitellä meille tärkeitä ja kauniita kirkkoja (ne kaikki olivat), mutta me halusimme polkea. Sanoimme oppaalle ciao ciao ja suuntasimme Fumoneen, perinteiseen kukkulan laelle rakennettuun kylään. Mukavan parinsadan nousumetrin jälkeen saavuimme muurien sisäpuolelle sopivasti lounasaikaan. Leipomon täti neuvoi meidät ainoaan avoinna olevaan ravintolaan, johon astuimme sisään täydelliseen aikaan. Muutama pöytä oli vielä vapaana.

Kieltämättä mukavan näköinen tarjoilijatar kysyi, onko meillä pöytävarausta. Emme ilmeisesti märissä trikoissamme (hetki sitten oli sade kastellut meidät litimäriksi), hikisinä ja kolisevine pyöräilykenkinemme näyttäneet aivan tavalliselta lauantaibrunssiasiakkaalta. Varausta ei ollut, jolloin tarjoilijatar (paikan ainoa) pahoitteli, että joudumme hetken odottamaan palvelua. Pöytä löytyi kuitenkin heti. Pian meidän jälkeemme oli jo jonoa.

Ravintola oli noin tuhat vuotta vanhassa talossa, kirjaimellisesti kivijalassa. Pöytiä oli kymmenkunta, osa alhaalla, osa puisella parvella. Pöydät olivat epätasaisia, penkit pitkiä ja keinuvia, varmasti satoja vuosia erilaisia trikoita, sarkapöksyjä ja puvunhousuja kannatelleita tekeleitä.

”Odottelumme” kesti kaksi minuuttia, kunnes pöytään ilmestyi litra punaviiniä, saviastiat ja mukit. Sitten meni minuutti ja saapui juusto- sekä kinkkutarjottimet (puiset tietenkin). Emme olleet vielä ehtineet tilata mitään – emmekä tilanneet koko aikana!

Kinkut ja juustot syötyämme sekä ensimmäisen viinipullon tuhottuamme, vaihtui pullo lennossa täyteen ja tarjolle tuli taivaallisia valkosipulibruschettoja. Nekin katosivat pikaisesti nälkäisten miesten suihin.

Mietimme, että missäköhän vaiheessa ruokailua mennään ja kysäisinkin vauhdilla viilettävältä tarjoilijattarelta tätä. Vastaus oli, että kohta tulee alkuruoat! Vatsa alkoi olla jo sopivasti tosin täynnä, varsinkin kun olimme syömässä kesken kestävyysurheilusuorituksen.

Pian eteemme kannettiin kaksi erilaista pastaa kukkurallisissa, höyryävissä saviastioissa. Tarjoilijatar tarjoili kullekin syöjälle varsin runsaat annokset. Pastojen jälkeen alkoi jo tehdä tiukkaa, mutta neljäs litra punaviiniä teki kummasti tilaa kupuun. Samalla muuttui loppupäivän reittisuunnitelma lyhyimmäksi mahdolliseksi tieksi hotellille.

Mietimme jo luovuttamista, mutta tarjoilijatar kantoi pian eteemme tarjottimen täynnä grillattua kalkkunaa ja salsiccia-makkaraa sekä paahdettuja perunoita ja vihersalaattia. Emme voineet jättää lounasta kesken, vaikka järki sanoi, että ei tässä mitään järkeä ole! Vatsa oli eri mieltä, joten ääntä kohti vain!

Syötyämme pääruoat, tiedustelin, että kauankohan tätä ilotulitusta vielä jatkuu, sillä pian meidät pitää kärrätä kottikärryillä taksiin ja taksilla hotellille, jonne oli parisenkymmentä kilometriä matkaa – sitä lyhyintäkin reittiä pitkin.

”Dolce, caffé e limoncello ancora! Poi basta!”

Siis luvassa oli jälkkäriä, espressot sekä limoncellot. Rämähdimme nauruun, kun neljäskin litra punaviiniä oli tuhottu ja kuulimme, että vielä tulee ruokaa!

Söimme kiltisti hieman Dolcea (kuivakakkua ja keksejä), nautimme kahvit sekä limoncellot ja aloimme arvuuttelemaan laskun loppusummaa. Mitään ruokalistaa, hintaa tai sellaiseen viittaavaa emme olleet nähneet koko kolmetuntisen lounaamme aikana.

”120 euroa, kiitos!” – sanoi tarjoilijatar.

”Siis hengeltä vai?” – kysyimme me.

”Ei, vaan yhteensä.” – vastasi tarjoilijatar iloisesti ja hymyili.

Maksoimme siis 20€ per henkilö n. 5 – 7 ruokalajin (riippuu laskutavasta) lounaasta, viineistä, limoncellosta ja espressoista. Jätimme runsaan juomarahan ja lähdimme ajelemaan serpentiinitietä alas kohti hotellia. Ajoimme hyvin, hyvin varovaisesti, vatsa reisiä vasten tahtia hakaten (alaotteesta oli turha haaveillakaan) ja suun ollessa yhtä hymyä sateesta huolimatta.

Ainoa järjellinen vaihtoehto hotelliin saapumisen jälkeen oli suunnata aulabaariin digestiiville. Muuten ei lounaasta toipuisi illalliseksi millään.

Viva Italia!

Minttuinen lammaspaisti

Olen viimeaikoina tykästynyt paisteihin ja pitkään kypsennykseen. Kuvaa en tästä ruoasta tällä kertaa napannut, mutta mielikuvituksesi korvatkoon sen.

Minttuahan perinteisesti käytetään lampaan kanssa pääsiäisenä. Päätin kokeilla, miten tuore minttu toimii ja lopputulos oli erinomainen. Tuore minttu on sellaisenaan syötynä tai Mojitossa juotuna aika voimakas. Uunissa maku pehmenee mukavasti. Lihana käytin lampaan jotain edullisempaa osaa kuin viulua. Ainakin palassa oli jonkin verran sidekudosta ja rasvaa, joka upeasti mureuttaa paistin kypsyessään.

Laita paisti aamulla uuniin, nauti illalla!

AINEKSET

Kastike

VALMISTUS

Hakkaa yrtit ja valkosipuli pieneksi silpuksi. Sekoita mustapippurin, suolan ja öljyn kanssa tahnaksi. Hiero tahna lihaan (voit tehdä pieniä viiltoja myös). Kääri liha tiukkaan folioon ja laita pieneen uunivuokaan 80-asteiseen uuniin koko päiväksi.

Jos aamulla laitat lihan uuniin, on se illalliseksi valmis.

Ota liemi talteen, siivilöi se ja suurusta kattilassa Maizenalla. Kiillota kastike lopuksi ruokalusikallisella voita. Tarjoa heti ohuiksi siivuiksi leikatun lihan kanssa.

Herkullista viikonloppua!

Perjantaikokki