Urheilulomalla lihomassa – Minttuinen lammaspaisti

Italiassa vietetyt urheilulomat ovat siitä outoja, että elopaino lisääntyy noin kilon per päivä. Olin neljän päivän pyöräilylomalla lokakuussa Laziossa. Seurana oli viisi kaveri Suomesta ja asemapaikkana oli Fiuggin kylä, n. 100 km Roomasta kaakkoon.

Upeita maisemia, laiska opas, huonoa asfalttia, korkeuseroja ja mukavan lämmintä. Mutta ennen kaikkea upeaa ruokaa!

Ensimmäisenä päivänä menohaluja porukalla oli enemmän kuin oppaallamme, joka hyytyi n. 50 kilometrin kohdalla. ”Rankat kisat viikolla, ikäkin jo painaa” olivat selitykset. Hän halusi taukoilla, esitellä meille tärkeitä ja kauniita kirkkoja (ne kaikki olivat), mutta me halusimme polkea. Sanoimme oppaalle ciao ciao ja suuntasimme Fumoneen, perinteiseen kukkulan laelle rakennettuun kylään. Mukavan parinsadan nousumetrin jälkeen saavuimme muurien sisäpuolelle sopivasti lounasaikaan. Leipomon täti neuvoi meidät ainoaan avoinna olevaan ravintolaan, johon astuimme sisään täydelliseen aikaan. Muutama pöytä oli vielä vapaana.

Kieltämättä mukavan näköinen tarjoilijatar kysyi, onko meillä pöytävarausta. Emme ilmeisesti märissä trikoissamme (hetki sitten oli sade kastellut meidät litimäriksi), hikisinä ja kolisevine pyöräilykenkinemme näyttäneet aivan tavalliselta lauantaibrunssiasiakkaalta. Varausta ei ollut, jolloin tarjoilijatar (paikan ainoa) pahoitteli, että joudumme hetken odottamaan palvelua. Pöytä löytyi kuitenkin heti. Pian meidän jälkeemme oli jo jonoa.

Ravintola oli noin tuhat vuotta vanhassa talossa, kirjaimellisesti kivijalassa. Pöytiä oli kymmenkunta, osa alhaalla, osa puisella parvella. Pöydät olivat epätasaisia, penkit pitkiä ja keinuvia, varmasti satoja vuosia erilaisia trikoita, sarkapöksyjä ja puvunhousuja kannatelleita tekeleitä.

”Odottelumme” kesti kaksi minuuttia, kunnes pöytään ilmestyi litra punaviiniä, saviastiat ja mukit. Sitten meni minuutti ja saapui juusto- sekä kinkkutarjottimet (puiset tietenkin). Emme olleet vielä ehtineet tilata mitään – emmekä tilanneet koko aikana!

Kinkut ja juustot syötyämme sekä ensimmäisen viinipullon tuhottuamme, vaihtui pullo lennossa täyteen ja tarjolle tuli taivaallisia valkosipulibruschettoja. Nekin katosivat pikaisesti nälkäisten miesten suihin.

Mietimme, että missäköhän vaiheessa ruokailua mennään ja kysäisinkin vauhdilla viilettävältä tarjoilijattarelta tätä. Vastaus oli, että kohta tulee alkuruoat! Vatsa alkoi olla jo sopivasti tosin täynnä, varsinkin kun olimme syömässä kesken kestävyysurheilusuorituksen.

Pian eteemme kannettiin kaksi erilaista pastaa kukkurallisissa, höyryävissä saviastioissa. Tarjoilijatar tarjoili kullekin syöjälle varsin runsaat annokset. Pastojen jälkeen alkoi jo tehdä tiukkaa, mutta neljäs litra punaviiniä teki kummasti tilaa kupuun. Samalla muuttui loppupäivän reittisuunnitelma lyhyimmäksi mahdolliseksi tieksi hotellille.

Mietimme jo luovuttamista, mutta tarjoilijatar kantoi pian eteemme tarjottimen täynnä grillattua kalkkunaa ja salsiccia-makkaraa sekä paahdettuja perunoita ja vihersalaattia. Emme voineet jättää lounasta kesken, vaikka järki sanoi, että ei tässä mitään järkeä ole! Vatsa oli eri mieltä, joten ääntä kohti vain!

Syötyämme pääruoat, tiedustelin, että kauankohan tätä ilotulitusta vielä jatkuu, sillä pian meidät pitää kärrätä kottikärryillä taksiin ja taksilla hotellille, jonne oli parisenkymmentä kilometriä matkaa – sitä lyhyintäkin reittiä pitkin.

”Dolce, caffé e limoncello ancora! Poi basta!”

Siis luvassa oli jälkkäriä, espressot sekä limoncellot. Rämähdimme nauruun, kun neljäskin litra punaviiniä oli tuhottu ja kuulimme, että vielä tulee ruokaa!

Söimme kiltisti hieman Dolcea (kuivakakkua ja keksejä), nautimme kahvit sekä limoncellot ja aloimme arvuuttelemaan laskun loppusummaa. Mitään ruokalistaa, hintaa tai sellaiseen viittaavaa emme olleet nähneet koko kolmetuntisen lounaamme aikana.

”120 euroa, kiitos!” – sanoi tarjoilijatar.

”Siis hengeltä vai?” – kysyimme me.

”Ei, vaan yhteensä.” – vastasi tarjoilijatar iloisesti ja hymyili.

Maksoimme siis 20€ per henkilö n. 5 – 7 ruokalajin (riippuu laskutavasta) lounaasta, viineistä, limoncellosta ja espressoista. Jätimme runsaan juomarahan ja lähdimme ajelemaan serpentiinitietä alas kohti hotellia. Ajoimme hyvin, hyvin varovaisesti, vatsa reisiä vasten tahtia hakaten (alaotteesta oli turha haaveillakaan) ja suun ollessa yhtä hymyä sateesta huolimatta.

Ainoa järjellinen vaihtoehto hotelliin saapumisen jälkeen oli suunnata aulabaariin digestiiville. Muuten ei lounaasta toipuisi illalliseksi millään.

Viva Italia!

Minttuinen lammaspaisti

Olen viimeaikoina tykästynyt paisteihin ja pitkään kypsennykseen. Kuvaa en tästä ruoasta tällä kertaa napannut, mutta mielikuvituksesi korvatkoon sen.

Minttuahan perinteisesti käytetään lampaan kanssa pääsiäisenä. Päätin kokeilla, miten tuore minttu toimii ja lopputulos oli erinomainen. Tuore minttu on sellaisenaan syötynä tai Mojitossa juotuna aika voimakas. Uunissa maku pehmenee mukavasti. Lihana käytin lampaan jotain edullisempaa osaa kuin viulua. Ainakin palassa oli jonkin verran sidekudosta ja rasvaa, joka upeasti mureuttaa paistin kypsyessään.

Laita paisti aamulla uuniin, nauti illalla!

AINEKSET

–       1 kg lampaan paistia
–       3 valkosipulinkynttä
–       iso kourallinen tuoreita mintunlehtiä
–       iso kourallinen tuoreita salvian lehtiä
–       merisuolaa ja mustapippuria myllystä
–       1 rkl oliiviöljyä

Kastike

–       Maizenaa
–       1 rkl voita

VALMISTUS

Hakkaa yrtit ja valkosipuli pieneksi silpuksi. Sekoita mustapippurin, suolan ja öljyn kanssa tahnaksi. Hiero tahna lihaan (voit tehdä pieniä viiltoja myös). Kääri liha tiukkaan folioon ja laita pieneen uunivuokaan 80-asteiseen uuniin koko päiväksi.

Jos aamulla laitat lihan uuniin, on se illalliseksi valmis.

Ota liemi talteen, siivilöi se ja suurusta kattilassa Maizenalla. Kiillota kastike lopuksi ruokalusikallisella voita. Tarjoa heti ohuiksi siivuiksi leikatun lihan kanssa.

Herkullista viikonloppua!

Perjantaikokki

Kuinka vaikeaa on hyvä viestintä?

Oma vastaukseni on, että ei kovin vaikeaa, jos on itselleen uskollinen. Tosin oma kokemukseni on lähinnä pienen yrityksen viestinnästä, yhdellä kielellä (no, joskus myös englanniksi) ja suppealle joukolle (asiakasviestintämme piirissä on n. 2600 henkeä.) Pörssiyrityksen viestinnästä, kriisiviestinnästä tai muusta erityisen haastavasta ei minulla ole mitään käsitystä.

Toisaalta, välillä viestintä on todella vaikeaa., Aina löytyy parannettavaa. Lähinnä parantamista löytyy viestinnän määrässä. En ole koskaan kuullut yrityksestä, joka meni konkurssiin, koska se viesti liikaa. Hankaluuksia tuottaa myös erottuvan viestinnän tekeminen. Itse kun tuijottelee tekstejään, tulee niille sokeaksi. Pahin virhe on katsoa, miten muut viestivät ja alkaa apinoida. Se tyyli ei liikauta ketään, koska se ei ole omasi.

Itse linjaan viestintämme käyttämällä seuraavaa kahta lausetta:

”Olkaamme avoimia, rennosti omana itsenämme ja ylpeästi Lyytiläisiä aina kaikessa asiakaskohtaamisissa. Tapahtuvat kohtaamiset sitten kasvokkain tai sähköisesti viestinnän välityksellä.”

Tätä kun muistamme noudattaa, niin saamme usein hyvää palautetta. Jos yritämme kirjoittaa kuten ”kuuluu” tai matkia, niin viesti ei paljoa intohimoja herätä.

Lisäksi vielä: kirjoita asia auki siten, että itsekin ymmärrät! Se auttaa paljon.

Kirjoitin tänään asiakastiedotteen, josta sain hyvää palautetta. Palautteen antaja pyysi lupaa käyttää sitä esimerkkinä vastuullisesta viestinnästä projektissa, jossa ryhmä yrityksiä pyrkii parantamaan omaa viestintäänsä.

Olin pyynnöstä otettu. Viesti on liitteenä alla. Mitä olet mieltä? Mikä on sinusta hyvää viestintää? Osaatko antaa käytännön esimerkin. Kommentoi tuonne alle, jotta muutkin voivat lukea mielipiteesi ja osallistua keskusteluun!

Alla alkuperäinen, sähköpostilla mennyt tiedotteemme. Tiedote lähetettiin siis n. 2600 Lyyti-palvelumme käyttäjälle.

Mitä te siellä oikein puuhastelette?

Saimme palautetta:

Tuotteenne ei kehity, siihen ei tule uusia ominaisuuksia ja kukaan ei tiedä, mitä tulevaisuudessa kehitätte ja koska!

Mietimme hetken turkulaisittain, että ”kummottes tämmöne on oikke mahollist”, sillä joka ikinen arkipäivä kaksi koodaria naputtaa näppäimistöä niin, että savu nousee. Linjoille pukkaa parannuksia viikoittain, uusia ominaisuuksia satelee käyttäjille ja paljon tehdään myös näkymättömiä töitä konepellin alla (turvallisuuspäivitykset, luotettavuuden parannus jne.)

Sitten tajusimme. Harva asiakkaamme on toimistossamme tätä työtä seuraamassa.

Miten sinä voisitkaan tietää, mitä kaikkea me teemme!


Suora lähetys koodaamosta


(oikealla olevassa kuvassa on still-kuva koodaamostamme)

No ei nyt ihan suora, eikä kuvakaan liiku, mutta jotain sentään. Teimme Lyytin yläpalkkiin otsikon, jossa lukee ”Seuraa kehitystä”.

Kirjaudu sisään, mene sinne, täytä tiedonnälkäsi, tutustu siihen mitä on tulossa ja mitä viimeksi on linjoille luotu.

Tämän tehtyämme tajusimme, että heh! Nyt asiakaspalvelummekin ja myyntimmekin tietää, mitä ne peräkkäin naputettavat nollat ja ykköset oikein tarkoittavat! Tämä oli ehkä paras uudistus ikinä!

Terveisin,

Petri Hollmén
Lyyti Oy

Pari lainii jargonista

Eräs Facebook-ystäväni jakoi tilapäivityksensä.

”Istuu koulutuksessa. Suomea täällä puhutaan, mutta en enää ymmärrä mitään. Tunnistan kyllä aihealueen, mut siihen se sit jää. – huokaus -”

Maapallomme pienenee joka hetki. Olemme yhä kansainvälisempiä. Teemme entistä enemmän yhteistyötä yli maa- ja kielirajojen.

Maapallon puhutuin kieli on ”bad English”.

Me suomalaiset vauhditamme tuon kielen yleistymistä oikein kunnolla. On kyse sitten mistä tahansa ammattiryhmästä, niin oman ammattislangin (tai jargonin, kuten sanonta kuuluu) syntyminen on luontaista. Usein tämä slangi on kaameinta finglishmiä, siis englantia suomalaisittain äännettynä ja suomalaisilla sijamuotopäätteillä.

Sitä ei sisäpiirin (eli skenen) ulkopuolinen ymmärrä. Asiat voisi ilmaista toisinkin.

”Täytyy draftaa quukolmosen roadmäppi, et devaajat tietää mitä pitäis tulla paiplainist ulos frontendissä. Lisäks vois sketsata pienen maindmäpin kanssa.”

(tai jotain)

Kyllästyin kerran kahden Nokialla työskentelevän suomalaisen kaverini illallisseuraan, koska en tajunnut sanaakaan, mitä herrat puhuivat. He keskustelivat kuitenkin ilmeisesti suomeksi. Heitin haasteen: puhukaa suomea. Joka ikinen englannista johdettu sana on kielletty. Jos sellaisen sanoo, joutuu ottamaan snapsin. Ja seuraava päivä oli työpäivä. Lisäksi toinen oli liikkeellä autolla, joten virheitä ei voinut tehdä.

Meni nikotteluksi. Lauseiden muodostaminen kesti pahimmillaan minuutteja ja kiertoilmaisuja käytettiin. Ihan kuin minä, kun yritän puhua saksaa. Mutta nämä herrat olivat suomalaisia ja puhuivat suomea. Pelottavaa.

Mutta kyllä se siitä lähti sujumaan. Aika nopeastikin. Ei se vaadi kuin hieman viitseliäisyyttä.

Jos me emme huolehdi hyvästä suomenkielen osaamisesta, niin kuka sen sitten tekee? Ja jos et osaa hyvin äidinkieltäsi, on kielitaitosi parhaimmillaan ”bad Finglish”. Todellinen kielitaito on sitä, että osaa puhua ja kirjoittaa ymmärrettävästi.

Valelääkärien suosio perustuu viestintään. Ammattitaito ei riitä lääkärislangiin, joten kuulijakin ymmärtää.