Näin nettihakemiston myyjä kusettaa – kuuntele äänite

Kävipä kerran niin, että nettipuhelinluettelossa näkyvyyttä myyvä Suomen Numerokeskus Oy päätti soittaa ohjelmistomme käytöntukeen. Sieltä on näemmä hyvä etsiä asiakkaita, vaikka sivuillamme olisi myös markkinoinnista vastaavan henkilön suora puhelinnumero. Ilmeisesti ovat todenneet, että kauppa käy paremmin, kun soittelee ihmisille, joille nämä päätökset eivät kuulu.

Asiakastukeemme tulee jos jonkinlaisia puheluita, vaikka käytännössä vastaamme siellä vain asiakkaidemme tukipyyntöihin liittyen Lyyti-palveluumme. Periaatteemme kuitenkin on, että vastaamme kaikkiin puheluihin asiallisesti, ystävällisesti ja soittajaan arvostavasti suhtautuen. Näin työntekijämme teki myös 25.11. kun Suomen Numerokeskuksen myyjä asiakastukeemme soitti. Nyt se maksoi meille 109,74 euron laskun, lakimiehen konsultoinnin sekä paljon työaikaa huijaamalla hankitusta kaupasta eroon pääsyn johdosta.

Avaan tämän tarinan, jotta itse tunnistat kusetuksen, kun se kohdalle tulee. Ei liene yllätys, että Suomen Numerokeskuksen toimitusjohtajaa ei ole LinkedInissä, Facebookissa tai muissakaan some-kanavissa. Olisi todella ikävää, kun kaverit näkisivät kuinka vahvassa kasvussa ja jo yli 2,7 miljoonan euron firmaa tägätään ikävissä merkeissä somepäivityksiin.

Emme saaneet asiaa sähköpostitse hoidetuksi, joten soitin 15.12.2015 Suomen Numerokeskuksen asiakaspalveluun. Olisin soittanut suoraan toimitusjohtajalle, mutta – yllätys yllätys – hänen tietojaan ei verkosta löydy. Sinänsä jännä juttu, sillä lähes 100% varmuudella yritykset, jotka tekevät moraalisesti hyväksyttävää liiketoimintaa, omat tietonsa omilla nettisivuillaan julkaisevat.

Pyysin tallennettua myyntipuhelua sähköpostiini, mutta jostain syystä – yllätys taas – se ei ollut mahdollista. Äänite piti kuunnella puhelimessa. Laitoin puhelun kaiuttimeen ja toisella puhelimella äänitin puhelun. Ai niin, unohdin mainita äänittämisestä Suomen Numerokeskukselle, mutta kappas, niin unohtivat hekin mainita puhelussaan sen äänittämisestä.

Äänitteestä kuulee myös, kuinka he unohtivat mainita, että

  • puhelun tarkoituksena on myydä jotain
  • emme ole aiemmin sopimussuhteessa ja puhelun perusteella muodostuisi sopimussuhde

He unohtivat myös tarkistaa, että onko puhelimeen vastanneella henkilöllä oikeutta tehdä sopimuksia yrityksemme puolesta. Lisäksi unohtui mainita sopimusehdot. Ja ennen kaikkea unohtui kysyä, että ”Haluatteko tilata tämän maksullisen palvelun?” Lisäksi puhelu aloitettiin sanomalla, että ”Tämä Lyyti Oy on meillä nimi- ja osoitetiedoilla mukana tuolla Varsinais-Suomen puhelinluettelossa…” eli ikään kuin meillä olisi ollut jo jonkinlainen sopimus olemassa.

Mutta sellaista sattuu, vaikka yrityksen omassa ohjeistuksessa kerrotaan aivan jotain muuta.

http://www.suomennumerokeskus.fi/Toimintaperiaate

Toimintaperiaatteessa mainitaan mm. näin: ”Telemarkkinoija kertoo lisänäkyvyyden hinnat ja yrityksen edustaja päättää haluavatko lisänäkyvyyden vai ei.”

Kuuntele äänite tuosta alempaa ja koita löytää siitä tämä kysymys. Ja muista, että myyjä siis soitti ohjelmistomme käytöntukeen, vaikka suorat numeromme esimerkiksi minulle olisivat löytyneet esimerkiksi täältä (ihan kuvien kera): http://www.lyyti-palvelu.fi/ota-yhteytta

Hyvityslaskua odotellen. Vaihtoehtona on rikosilmoitus.

Äänitteen voit kuunnella tästä.

Äänitteestä on ”piip” äänellä korvattu kaikkien muiden henkilöiden nimet paitsi minun. Tarkoituksenani ei ole hyökätä yksittäisiä ihmisiä kohtaan ko. yrityksessä vaan saattaa julki Suomen Numerokeskuksen ja vastaavien yritysten täysin moraaliton toimintatapa. On jotenkin käsittämätöntä, että vuodesta toiseen nämä firmat vain jatkavat toimintaansa.

Bongasin myös lakifirmamme sivuilta aiheesta blogikirjoituksen, jossa on muutama peukalosääntö, jotka jokaisen firmassa puhelimeenvastaavan tulisi tietää.

Toivon menestystä kaikille (rehellisille) yrittäjille!

Petri Hollmén

 

Innostaa, niin et varpaat sattuu!

Koska olet viimeksi ollut niin innoissasi jostakin, että varpaissa sattuu? Viisivuotias poikani totesi minulle näin, kun kerroin hänelle torstaina, että yhden yön päästä hän tapaa erään idolinsa. Poika suuttui aluksi ja kysyi, että miksi menin kertomaan sen jo nyt, kun edessä on vielä yksi yö nukuttavana! Intoa ja jännitystä oli niin paljon, että ihan varpaat sattuivat!
Olin eilen puhumassa Boardman2020 -kasvuyrittäjyysverkoston itsenäisyysillallisella ja kysyin aivan aluksi yleisöltä, että kuinka moni muistaa itse tällaisen ”varpaat sattuu”-innon? Vaikka yleisö oli aivan varmasti keskimääräistä innostuvampaa, niin vain harvat kädet nousivat. Aikuisuus tekee tehtävänsä ja realismi niittää satoaan. 

Itse muistan hetken reilun kahdeksan vuoden takaa. Silloin sain idean, joka pisti posket kihelmöimään ja vatsan kipeäksi. Se oli mahtava tunne ja sillä tiellä ollaan edelleen.

Vain innostuneet ihmiset vievät yhteiskuntaamme eteenpäin. ”Ihan sama”-porukka laahustaa läpi elämänsä sivuilleen vilkuilematta ja jälkiä jättämättä. Vihapuhejengi puolestaan heittelee irtokommentteja poteroistaan ilman todellista toivetta muutoksesta. 

Illan toinen puhuja, sata kertaa minua koskettavampi Jussi Lystimäki, totesi erittäin osuvasti: 

”Vain asiat, joilla on merkitystä, tulee hoidetuksi.”

Miten saisimme varpaat kipeäksi useammin? Kuinka voisimme säilyttää lapsenomaisen kyvyn innostua asioista? Ja miten saisimme varpaat innosta kipeinä olevat ihmiset tekemään vain merkityksellisiä asioita. 

Tämän kun joku keksii, niin muuttaa maailmaa!

Elämäni pisin ajomatka

Palaan lounaalta toimistolle. Hoidimme lounaalla samalla pari asiaa ja söimme vaimoni kanssa. Palaan toimistolle ja puhun asiakkaan kanssa puhelua. Vaimoni koittaa soittaa. Ja soittaa uudelleen. Mikähän nyt on, kun juuri nähtiin?

Lopetan puhelun ja soitan takaisin. ”Julia (9-v tyttäremme) ei ole tullut kouluun. Wilmaan on laitettu ”selittämätön poissaolo” jokaisen tunnin kohdalle. Mä lähden nyt polkemaan kotiin ja etsimään!”

Tyttäremme on superhuolehtivainen ja stressaa jo muutaman minuutin myöhästymistä. Jotain on tapahtunut. Hänellä oli kympin aamu ja kun lähdin hieman ennen yhdeksää nuorimman kanssa pihasta, vilkutti hän viereiseltä pellolta, jossa oli koiramme kanssa kävelyllä. Hän sanoi tänään menevänsä poikkeuksellisesti kävellen kouluun.

Juoksen toimistolta autolle ja tuskailen jokaisen sekunnin kanssa. Päässä pyörii miljoona ajatusta. Lähinnä toinen toistaan huonompia vaihtoehtoja. Missä tyttömme on? Soitan opettajalle, että onko totta, ettei tyttöämme ole näkynyt vai onko Wilmassa virhe. ”Kyllä, Julia ei ole tullut kouluun lainkaan. Valitettavasti tieto ehdittiin päivittämään Wilmaan vasta iltapäivällä.”

Mielessäni kiehuu puhelun jälkeen. Mitä helvettiä! Tieto lapseni katoamisesta ehdittiin päivittämään johonkin saakelin järjestelmään vasta iltapäivällä? Eikö kuka tahansa haluaisi lapsensa mahdollisesta katoamisesta tiedon välittömästi?

Seitsemän kilometriä kotiin tuntuu ikuisuudelta. Koitan rauhoitella itseäni: hän lähti koiran kanssa. Hän sanoi, että älä laita ovea lukkoon, että hän pääsee sisälle. Kävelin aamulla autolle ja tarkistin, että etuovi jäi raolleen. Kun hän on koiran kanssa liikkeellä, on mahdotonta, etteikö häntä huomattaisi, jos hänelle on ulkona käynyt jotain. Paitsi jos joku kuorma-auto on osunut molempiin, eikä ole matalalta paistavan auringon takia heitä huomannut. Eikä koiran pannassakaan lue mitään. Eikä Julialla ollut kännykää tai mitään, mistä hänet voisi tunnistaa meidän lapseksi. Ehkä siksi meille ei ole ilmoitettu mitään? Liikennevaloissa tarkistan luurin Verisure-sovelluksesta, että hälytyksiä ei ole taloon laitettu päälle. Hän ei ole siis palannut koiran kanssa kotiin. Kello on melkein kolme. Hän lähti koiran kanssa viisi tuntia sitten. Se, ettei hälytystä ole kytketty, on joko hyvä tai huono merkki. Ehkä ovi vain oli mennyt lukkoon? Mutta miksi hän ei olisi pyytänyt naapuria tai jotain muuta soittamaan meille?

Sydän hakkaa ylikierroksilla, kun kaarran pihaan. Juoksen talolle ja kaikki ovet ovat lukossa. Myös se, jonka jätin raolleen. Avaan oven ja juoksen sisään. Talo on tyhjä eikä pihalla näy ketään. Kenelle soitan? Lähden juoksemaan kohti autotallia ja peltoa, jossa hänet näin viimeksi. Ulkona huudan Juliaa ja koiraamme. Naapurissa haravoi mummo.

Sitten kuulen takapihalta koiran haukuntaa. Lähden juoksemaan sinne.

Kulman takaa vastaan kävelee maailman ihanin näky. Tyttäreni. Vaikkakin itkien ja kylmissään, mutta hengissä. Ja tietenkin superonnellinen koiramme.

Ovi oli mennyt lukkoon eikä hän uskaltanut mennä kysymään apua. Koulussa koirat on kielletty, niin hän ei uskaltanut sinnekään kävellä. Itku meinaa tulla itsellekin. Rakkauden määrän ymmärtää vasta kun on jotain mielessään jo menettänyt.

Ihana tyttäreni oli tylsistymistä välttääkseen jopa haravoinut lehtiä.

Petri

***

Jälkikirjoitus

Tiedän, että koulumatkalla lapset ovat vanhempien vastuulla. Mutta milloin oppilaan puuttumisesta tunnilta on tullut niin arkipäiväistä, että asia vain päivitetään johonkin tietojärjestelmään, josta vaimoni sen sattumalta iltapäivällä bongasi? Mitä jos nyt olisi ollut tosi kyseessä? Kyseessä on elävä ihminen eikä mikään poissaolomerkintä järjestelmässä. Jos lapsuudessani joku luokasta puuttui, sitä ihmettelivät sekä kaverit että opettaja ja joku aina soitti lapsen kotiin ja vanhempien työpaikalle. Ainakin tulisi tehdä vanhemmille selväksi, että heille ilmoitetaan mahdollisesta puuttumisesta vasta iltapäivällä, niin tietää tarkistaa lapseltaan soittamalla, että on päässyt turvallisesti kouluun.