Miehistömme erikoisin jäsen on ehdottomasti laivakoiramme Miisa. Ai miksi? Ensinnäkin siksi, että emme ole lainkaan varmoja siitä, että hän kokee olevansa koira. Uskomme, että hän kokee olevansa joko jonkun maan hovin jäsen (ehkä Tanskan prinsessa) tai sitten kissa. Tai ehkä kaikkein todennäköisimmin hän luulee olevansa hovikissa. Johonkin ylhäiseen sukuun ja asemaan hän kokee kuitenkin syntyneensä. Ja toiseksi siksi, että hän inhoaa sekä tuulta että purjeveneitä. Purjeveneen miehistöön hän kuuluu vain sattuman oikusta, ei missään nimessä omasta halustaan.

Rodultaan Miisa on ”Pussel”, eli puudelin ja Jack Russel-terrierin sekoitus. Kun viisi vuotta sitten Miisan hankimme, eräs koiraharrastajaystävämme totesi, että on hyvä, että Miisa on sekarotuinen.

Hyvä, että hänessä on myös puudelia. Silloin on mahdollisuus, että hänellä on hiven järkeä päässä. Terrierit ovat sellainen laji, että niille aivot toimitetaan vasta vuoden iässä. Tosin ei kaikille.

Miisalla on siis terrierimäistä päättäväisyyttä, mutta myös villakoiramaista oveluutta ja järkeä. Ja lisäksi silkinsileä ja pehmeä turkki, jonka silittämisestä ei saa tarpeekseen! Mutta ennen kaikkea hänessä on kissamaista mukavuudenhalua.

Miisa ei siis välitä purjeveneistä. Mutta hän ei välitä myöskään muista koirista taikka kissoista. Hän suhtautuu niihin ylvään nonchalantisti. Siis täysin välinpitämättömästi. Muut koirat, kissat ja lähes kaikki muutkin eläimet ovat hänestä lähinnä outoja. Niihin on turha käyttää aikaa tai tunteita.

Tunteita hän sen sijaan uhraa muille laumansa jäsenille, siis meille. Miisa on läheisriippuvainen, mikä näkyy valtavassa ikävässä, joka iskee jo kahden minuutin eron jälkeen. Ja toisaalta siinä kehoa ravistavassa riemussa, joka hänet valtaa jälleennäkemisen hetkellä – oli ero kestänyt sitten minuutin tai viikon. Riemu on aina yhtä suuri ja se purkautuu koko koiraa heiluttavana tanssina ja ulvontana.

Mikään läheisyyden aste ei ole hänelle liikaa. Jos hän on samassa huoneessa kanssamme, voi aina tulla lähemmäs – vaikkapa syliin. Ja jos on jo sylissä, voi tunkea naamansa toisen naamaa vasten. Sitten on hyvä, kun hengittää isäntänsä kanssa samaa ilmaa – kirjaimellisesti.

Kun Miisa oli pentu, koitimme kitkeä tätä jälleennäkemisriehaa erää kouluttajan oppien mukaan: koiralle ei saa antaa huomiota ennen kuin hän on lopettanut riehumisen ja rauhoittunut. Niinpä seisoimme kotiin tullessa koko perhe kuin suolapatsaat pihalla koiran ulvoessa ja pomppiessa onnensa kukkuloilla ympärillämme. Seisoimme, kunnes Miisa hieman rauhoittui. Hän rauhoittuikin ja katsoi meitä oudosti. Mitä nuo tekevät? Kun vihdoin liikuimme ja annoimme koiralle huomiota, sama riemutanssi alkoi. Luovutimme parin viikon suolapatsastelun jälkeen.

Tuo laumariippuvuus ja läheisyydenkaipuu on ainoa syy, miksi hän suostuu olemaan purjeveneessä. Ja nyt paino on sanalla purje. Kaikki muut veneet ovat Miisalle ihan ookoo. Moottoriveneistä hän jopa pitää.

Purjeveneessämme Miisan lempipaikka (siis vähiten huono paikka, onhan kyseessä purjevene) on kulussa ollessa toisen takahytin perimmäinen nurkka. Sinne hän tekee pesänsä välittömästi laivaan astuttuaan eikä hän sieltä poistu ennen kuin köydet ovat kiinni laiturissa. Joskus päivä takahytin perukoilla on pitkä ja yksinäinen. Tai siis aina – oli kyse vartin siirtymästä tai 12 tunnin purjehduksesta. Niinpä jälleennäkemisen riemu on rantautumisen jälkeen valtava. Monet naapuriveneet ovat tämän saariston satamissa jo kokeneet. Kun kone sammuu ja köydet on kiinni, singahtaa kannen alta laiturille valkoinen salama, joka hakee keinoa kertoa koko maailmalle, kuinka onnellinen hän taas on laumansa kohtaamisesta (ja sen kamalan purjehduksen päättymisestä).

Moottoriveneissä hänen lempipaikkansa on kaikkialla. Korostan, että meillä ei ole mökki-Busteria kummempaa moottorivenettä, mutta se ei Miisaa haittaa. Jos laituriin saapuu moottorivene viereemme, hän poistuu sinne lupia kyselemättä ja veneen omistajia tervehtimättä. Lähtiessä meidän on aina varmistettava, että koira tosiaan on oman veneemme kyydissä. Useimmiten hän ei ole.

Miisa nimittäin tuntee lähtövalmistelut ja luikahtaa niiden alkaessa mielellään maihin. Hän painelee jonnekin puskan taakse siten, että näkee veneen ja me näemme hänen kaksi valkoista korvaansa ja pienen, päättäväisen pään. Sieltä hän tarkkailee toimiamme, eikä suostu veneeseen tulemaan, vaikka kuivatulla kanafileellä houkuttelisimme. Paitsi jos viimeinenkin köysi irtoaa ilman häntä. Silloin pää nousee muutaman sentin ja ilmeeseen tulee sekunniksi kysyvä ”lähdettekö ilman minua?” -vivahde. Tämän jälkeen valkoinen salama lähestyy venettä kiljuen ”älkää jättäkö, tulen sittenkin kyytiin!”

Kerran Nauvosta lähdön jälkeen puhelimeni soi. Olin liikkeellä lastemme kanssa ja numero oli tuntematon. Vastaan.

Oliko teillä sellainen valkoinen koira? Se nimittäin istuu täällä laituripaikkanne kohdalla ja uikuttaa merellepäin.

Olin käynyt vessassa vielä ennen lähtöä ja Miisa oli luikahtanut perääni. En hänen lähtöä huomannut ja otimme irti. Nostimme purjeet ja käänsimme keulan kohti kotisatamaa. Tässä kohtaa kaipuu lauman seuraan voitti inhon purjehdusta kohtaan ja Miisa ilmestyi piilostaan laiturille itkemään peräämme. Kysyin puhelun jälkeen lapsilta (jotka istuivat sisällä tuijottamassa luurejaan), että onko Miisa veneessä.

On se!

Ok. Voitteko vielä tarkistaa?

Jaa, ei se olekaan!

Laskimme purjeet ja muutimme suuntaa. Jälleennäkemisen riemu oli taas valtava, kun ajoimme laituriin häntä hakemaan. Nyt kelpasi myös kyyti purjeveneessä.

Rumpan Barin, ja monen muun vierasvenesataman laiturilla, Miisa on ollut tänä kesänä tuttu näky. Ja nimenomaan laiturilla. Kun pitäisi palata veneelle, hän istahtaa keskelle laituria, noin 15 metrin päähän veneestä, eikä liikahdakaan. Hän ei häiriinny ohikulkevista ihmisistä, koirista, kissoista tai gerbiileistä. Hän vain tuijottaa veneeseen, mutta ei liiku senttiäkään lähemmäs. Yleensä hänet on kannettava paattiin, sillä muulla keinoin ei tätä tahtojen taistelua voita.

Miisa inhoaa tuulta ja varsinkin sadetta. Märällä nurmikolla hän astelee kuin kissa, tassujaan hieman varoen maahan asetellen. Luulimme aluksi purjeveneinhon johtuvan tuulesta. Mutta kun hän pääsee kumijollan, moottoriveneen, sup-laudan, Busterin tai minkä muun laitteen tahansa kyytiin, ei tuuli haittaa lainkaan. Busterissa hän seisoo keulassa ja nauttii vauhdista.

Saunassa tai auringon paahteessa Miisa nauttii olostaan. Samoin Korpoströmin rannassa olevan Pelle P. -liikkeen lattialla. Sinne hän meni ihan yksinään, eikä häiriintynyt muista asiakkaista.

Kun kumijollamme tai sup-lautamme lasketaan veteen, aistii Miisa tämän jollain yliluonnollisella kyvyllään välittömästi. Hän singahtaa kannen alta kyytiin, ennen kuin ehdimme kissaa sanoa. Ja se, että jollalla tai sup-laudalla ei lähdetä mihinkään, ei häntä haittaa. Se on kuitenkin parempi paikka olla kuin purjevene. Paikan jollasta hän hakee siitä osasta, mikä kulloinkin on kauimpana veneestä.

Purjeveneessä siedettäviä ajanjaksoja ovat yöt – kunhan ei purjehdita. Silloin hän käpertyy minun tai vaimoni kylkeen, mieluiten peiton alle (vaikka olisi 30 astetta lämmintä!) ja siellä hän tuhisee vaikka 12 tuntia putkeen. Kiire ei ole aamulla ulos. Siellähän saattaa tuulla.

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

•