19.8.2015 keskiviikko – Time Trial

Tämän piti olla päivä, jolloin sai nukkua hyvin ja pitkään. Menen kuitenkin liian myöhään nukkumaan enkä oikein saa unta. Näen unta, että olen pukeutunut löysiin surffarishortseihin. Niiden päälle olen laittanut löysät ulkoiluhousut (sauvakävelyhousut) ja jalassa on tavalliset lenkkarit. Sitten tulee lähtökäsky. Olen pyöräni selässä tajuten, että näillä varusteilla tuskin koskaan pääsen edes mäkeä ylös asti.

Istahdan ojan reunalle ja alan etsimään repustani oikeita ajovaatteita, niitä kuitenkaan löytämättä. Aikaa kuluu puolisentuntia ja totean, että läskiksi meni. Aivan turha enää edes yrittää.

Herään läpimärkänä hiestä. Peittoni on märkä ja kylmä sekä painava. Lakana on vain märkä ja kylmä. Tätäkö varten meille annettiin kertakäyttöiset suojalakanat, joita yleensä pedataan lapsille mahdollista yökastelua varten? Järjestäjät tiesivät, että Time Trial stressaa joitakin kuskeja?

Herätys on todella epämiellyttävä ja kestää kauan, että saan taas unta. Siinä meni ne yöunet.

Aamulla herään seitsemältä, vaikka olisin voinut nukkua kahdeksaan. En tiedä, miksi heräsin, mutta jalkani tuntuvat betonista tehdyiltä. Tästä tulee kiva päivä.

Taivas on vielä aamulla pilvessä, mutta ennuste lupaa aurinkoista keliä.

Poljemme kisakylään aamiaiselle. Ilma on todella kylmä, mutta luotan, että ylämäki lämmittää kylmemmänkin kaverin.

Henkilökohtaisessa aika-ajossa (Time Trial) lähdetään käännetyssä järjestyksessä, eli hitaimmat ensin. Oma slottini oli 9.30 maissa. Kuskit lähtevät 20 sekunnin välein ja heti perääni lähtisi Juha, joka johti minua muutamalla (taisi olla seitsemällä) sekunnilla kokonaistuloksissa. Lähtö oli myöhässä, joten pystyimme lämmittelemään lihaksia kaikessa rauhassa – auringossa löhöillen.

Vedän kovaa, jos pystyn, ajattelin. Mutta pystynkö? Se selviää, kun lähtee polkemaan. Jalat tuntuivat aamun ensimmäisessä muutaman metrin nyppylässä kohti lähtöaluetta siirtyessä jäykiltä ja väsyneiltä. Nousun ensimmäinen viisi kilometriä tulisi olemaan todella raakaa kipuamista 10% keskiarvolla. Siinä sen sitten näkisi, miten kulkee.

Startista ajettiin 1,5 kilometriä kylän läpi ennen ajanoton alkamista. Aikamaton yli ajettuani annoin mennä. Yleensä poljen 130-140 lyönnin keskisykkeellä. Nyt nostin sykkeen välittömästi 165 tienoilla. Tämä on vain kymmenen kilometriä ja mitä kovempaa poljen, sitä nopeammin olen ylhäällä – ajattelin. Joten annoin mennä.

Otin tavoitteekseni etsiä näköpiiriini keltaiset kengät. Ollilla oli nimittäin uudet tossut jalassa ja hän lähti viitisen minuuttia ennen minua. Jos hänet ohitan, niin tahti on hyvä.

Ensimmäisen viiden kilometrin aikana en kovin montaa kuskia ohittanut. Musiikki pauhasi vaakaputkesta täysillä, ajoin putkelta minkä pystyin ja hämmästelin, että kilometritaulut itse asiassa tulevat vastaan mukavan vikkelään tahtiin.

Ohitin Ollin jossain puolessa välissä ja myönnän, että saatuani hänet niinkin pian näköpiiriini, iskin tauluun täysin uudet tehot. Lensin Ollin ohi niin kovaa, että seuraavaan mutkaan päästyäni olivat reidet hapoilla. Fiksua? Ei, mutta näyttävää.

Nousun puolivälissä tuli pieni lasku ja sitten mäki jatkui n. 8% tasaisena puurtamisena. Laskusta eteenpäin nostin vauhtia entisestään ja selkiä alkoi tulla vastaan jatkuvana virtana. Ohitin noin 30 kuskia ja yksi meni minusta ohi. Jalka siis toimi.

Maali tuli kuin yllättäen vastaan ja olin kiivennyt 10 kilometriä ja 950 metriä vertikaalia aikaan 46:21. Yllätyin hieman itsekin vauhdista, sillä nousutahti oli reilusti yli kilometri tunnissa. Vanhaa kunnon sveitsivauhtia!

Lopputuloksissa olin sijalla tasan 100 ja mikä tärkeintä: olin tiimin nopein! Jopa tiimimme kovin kaveri, Mika (ps. Mikan anopille lämpimiä terveisiä!) jäi taakse.

Loppupäivä kului aurinkoisesta kelistä nauttiessa ja akkuja huomista varten ladatessa sekä tuliaisia ostellessa. Siinä onkin haastetta, sillä pojat ovat toivoneet frisbeegolfvälineitä eikä tässä maassa ole kuultukaan koko lajista. Kunhan selviän tuliaishaasteesta, niin huomenna olisi edessä viikon viimeinen haaste (ehkä viikon pahin): 120 kilometriä neljän tonnin nousumetreillä.

Sitä odotellessa…

Petri