Minkä arvoista on yhteinen aika?

Minkä arvoista on vanhempien ja lasten yhteinen aika?

Korvaamatonta?

Eihän sitä voi mitata rahassa, eihän?

Näemmä voi.

Sain Kaarinan kunnalta tiedotteen, joka kertoi, että päiväkodeissa otetaan pikkuhiljaa käyttöön kellokortit. Ajatuksena on siirtyä tuntiperusteiseen veloitukseen päiväveloituksen sijaan. Siis mitä vähemmän lapsi on päiväkodissa, sen edullisemmaksi se tulee.

Liperissä on todettu, että kellokortti on todellakin lyhentänyt lasten päivähoidossa viettämää aikaa. Siis kun lapsen pitäminen hoidossa pitempään maksaa enemmän, niin omat kullannuput haetaankin kotiin aikaisemmin.

Esimerkiksi Kaarinassa enimmäismaksu kokopäivähoidosta on 283€ / lapsi / kuukausi. Lapsen voi tuoda hoitoon seitsemältä ja hakea viideltä. Nopeasti laskettuna kustannus vanhemmille on noin 1,5€ / mahdollinen hoitotunti.

Lapsen ja aikuisen yhteinen lisätunti on siis noin puolentoista euron arvoinen.

Itse olin naiivisti ajatellut, että kaikki hakevat lapset kotiin niin pian kuin mahdollista ollakseen enemmän lastensa kanssa. Liperin kokeilu osoitti, että eihän se näin ole.

Haetaan lapset jo, niin säästetään vähän rahaa.

Perjantaikokki

Ps. tätä kellokorttisysteemiä todellakin kannatan, jos se lisää lasten ja vanhempien yhteistä aikaa sekä tuottaa kaikille säästöjä!

 

 

 

 

Ruokablogista remonttiblogiksi

”Minä en tule koskaan rakentamaan taloa. Saatikka ostamaan remonttikohdetta.”

- Petri Hollmén, 2010 -

Toisin kävi. Mutta mitä sitä ei rakkautensa eteen tekisi. Ostimme siis viime vuonna vaimoni lapsuudenkodin, vuonna 1989 rakennetun Siporex-talon, joka on ns. alkuperäiskunnossa. Nyt talolla on edessä täysremontti. Tai osin se on jo aloitettu: purkuhommilla.

Ajattelin, että en ala tekemään remonttia, koska

a) en tiedä remontoinnista yhtään mitään ja

b) olin kuullut lähinnä vain huonoja kokemuksia rakennusalasta.

Miksei siis ostaa valmista?

No siksi, että kyllä suomalaisen miehen täytyy olla vähintään yksi talo rakentanut tai sen betonista saakka remontoinut, että voi sitten jutella remonttiasioista toisten suomalaismiesten kanssa. 15 vuotta sitten oli inttijutut, sitten tuli opiskelujutut, sitten odotusjutut, sitten vauvajutut ja nyt on vihdoin remonttijuttujen aika. Näin minusta tehdään pikkuhiljaa aitoa suomalaista miestä!

Suunnitteluvaihe

Itse en tajua juuri mitään LVI-, sähkö- tai arkkitehtikuvista. Sen sijaan näistä Neliömetri.com –suunnittelutoimiston Jennin kuvista tajuan jo paljonkin! Tämän näköistä siis pitäisi talosta tulla.

screenshot_146

Olohuone ja näkymä keittiöön. Yllättävää kyllä, talossamme keittiö nousee isoon rooliin. Isoimpia muutoksia on avata yksi kantava seinä (takan yläpuolelta), joka tekee keittiöstä ja olohuoneesta tavallaan yhtenäistä tilaa.

 

screenshot_145

Maallikkokin ymmärtää näitä kuvia katsellessaan, mitä remontin lopputuloksena pitäisi olla. Suosittelen ehdottomasti sisustussuunnittelijan palveluita!

 

Keittiö_1

Tässä ajatusta keittiöstä. Entinen eteinen ja eteisaula avataan kokonaan keittiön käyttöön. Täällä me vietämme eniten aikaamme. Monet keittiötoimittajat mallintavat myös tarjouksen yhteyteen keittiön. Tämä on mainio keino visualisoida lopputulos ja kuukausia etukäteen.

 

Aloitimme suunnittelun kolmisen kuukautta sitten Jennin kanssa. Kävimme kohteessa pari kertaa, Jenni otti mitat, luki ajatuksemme ja tuotti todella valmista suunnitelmaa. Ajattelin, että näillähän ollaan jo pitkällä! Annetaan kuvat tekijöille ja katsellaan päälle.

Ei aivan.

Tarvitaan rakennuslupaa varten arkkitehtikuvat, kantavien seinien muutoksista sekä lasilaajennuksesta rakennesuunnitelmat, urakoitsijoille työohjeet, sähkö- ja LVI-kuvat. Ja lisäksi vastaava mestari katsomaan koko homman päälle. Yhtäkkiä olinkin siis johtamassa projektia alalla, josta minulla ei ole mitään kokemusta.

Tätä projektia nyt kokoon potkiessa on herättänyt minussa ihmetystä eniten se, että miksi yksikään taho ei tarjoa kokonaisvaltaista remonttiprojektia. Vai tarjoaako? Kun esimerkiksi arkkitehti saa homman valmiiksi, toteaa vastaava mestari, että tarvitaan rakennesuunnittelija. No löytyykö arkkitehtitoimistosta sellaista? Ei löydy – voivat kyllä vinkata joitain. Sama juttu sähkö- ja LVI-suunnitelmien kanssa. Ja mites ne urakoitsijat? Jonkun pitäisi kaikki tämä vielä rakentaakin. Tosin erikseen tulee sitten sähkömiehet. Onko sulla jo sellainen? Entä mites tasoitemies? Laattamies? Parkettimies? Kuka toimittaa lasit?

Tuntuu siltä, että sujuvasti remonttiprojektin aloittaa ainoastaan sellainen kaveri, joka on itse ollut alalla vähintään kymmenen vuotta ja kontaktiverkosto on valmiina.

Meidän tapauksessamme halusimme vastaavan mestarin, joka hoitaa tällaisen henkilön virkaa ja sellaisen löysimmekin – yllättäen Zürichistä. Olin Turun yrittäjien matkan ”oppaana” pari päivää ja juttelin Kimmo Sarametsä –nimisen kaverin kanssa. Hän oli sattumoisin juurikin etsimämme kaveri ja hänen kauttaan on nyt löytynyt kaikki tarvittavat suunnittelijat.

Kilpailutusvaihe

Sitten piti etsiä urakoitsija. Aloitin etsinnän toukokuussa ja ajattelin olevani ajoissa, sillä rakentaminen pitäisi aloittaa elokuussa. Hommaa hankaloitti 2000 km etäisyys, sillä asuimme silloin vielä Sveitsissä.

Työmatkalla Suomessa käydessäni järjestin talolla yhteiskatselmuksen, johon saapui seitsemän urakoitsijaehdokasta. Minulla oli vain yllä olevat sisustuskuvat sekä arkkitehdin piirros laajennusosasta ja sisäkuvat, joita ei oltu päivitetty. Huomasin tilaisuudessa pian, että minua pommitettiin kysymyksillä, joihin en osannut vastata.

 

”Tuleeko maalämpö?”

 ”En tiedä. Ehkä.”

 ”Jos tulee, niin roilotetaanko?”

 ”Hmm… mitä roilottaminen tarkoittaa?”

Tähän malliin kiersimme talon ja lupasin toimittaa kaikki suunnitelmat parissa viikossa. Pikkuhiljaa, elokuun puolivälissä, ne alkavat nyt olla valmiina. Ei siis ihme, että seitsemästä kiinnostuneesta vain kolme vastasi tarjouspyyntöön.

Urakoitsijaksi valitsimme Erkki Martinin FixTec Katto&Koti Oy:n. He näkivät paljon vaivaa tarjouksen laskemiseen, mittasivat kaikki pinta-alat ja osoittivat muutenkin asenteellaan olevansa innokkaita remontin toteuttamaan. Yhtenäiset työasut toi ammattimaisen fiiliksen. Ja lisäbonuksena mainittakoon, että firma on nuoren yrittäjän. Valitsen mielelläni kaltaisiani.

Purkuvaihe

Olin kuvitellut, että omakotitalon purkaminen on jotenkin vaikeaa. Mutta ei se ole. Hommassa pärjäsi lekalla, moskalla (pienempi leka), akkuporakoneella ja parilla sorkkaraudalla. Loppuvaiheessa purkajan parhaaksi kaveriksi muodostui piikkausvasara (uusi, oppimani termi), jolla voi purkaa ihan mitä vain. Ja lisäksi siitä lähtee kunnon työn ääni. Sillä kun piikaa tiilitakkaa palasiksi, tulee todella miehekäs olo J

Ehkä oman ilonsa purkamiseen toi myös tieto siitä, että purkaa jotain appiukon vaivalla rakentamaa… ;)

Helle teki työstä elokuussa vallan lämmintä, mutta tätä kirjoittaessa (13.8.2014) on talo purettu käytännössä betoniin saakka. Muutamia väliseiniäkin kaadettiin, mutta yhden kantavan seinän purku ja tuenta pitää jättää ammattilaisille.

Koska suurin osa tavarasta oli 25 vuotta vanhaa, ei talosta juuri hyödynnettävää jäänyt. Peilejä, altaita, hanoja, kiukaan ja muuta vastaavaa laitoin syrjään ja ajattelin kaupata halukkaille.

WP_20140812_18_57_05_Pro

Tähän tulee uusi keittiö. Vasemmalla oleva seinä avataan olohuoneeseen. Tarvitseeko joku muuten isoa kotikylmiötä? Toimii ja saa hakea pois…

 

WP_20140725_15_41_36_Pro

 

WP_20140812_18_56_34_Pro

Purettu takka näkyy seinässä vielä jälkenä. Tilalle tulee matala ja tyylikäs uusi. Samalla näkymä keittiöön aukeaa.

Ostovaihe

Nyt purkuvaiheen jälkeen on alkanut ostovaihe. Tähän vaimonikin osallistuu. Pitää ostaa takka. Pitää valita toimittaja teräs-lasiseinälle. Pitää valita laatat, keittiötoimittaja, kiintokalusteet, valaisimet jne. jne.

Monessa asiassa sisustussuunnittelijamme Jenni on ollut korvaamaton. Hän on etsinyt sopivat spotit, jalkavalaisimet ja ehdottanut kattopaneeleita. Hänen avullaan olemme päässeet alkuun

Yrittäjänä minut on yllättänyt ostamisen vaikeus. Tai myymisen totaalinen puute. Etsimästämme takasta laitoin tarjouspyynnön viidelle takkatoimittajalle. Yksi vastasi, että ei löydy ja toinen vastasi, että löytyy. Kolme ei ole reagoinut mitenkään kolmeen viikkoon. Voinette arvata, että kaupan teki se, joka vastasi sähköpostiin – ja myös palveli asiallisesti. Tällä kertaa se oli Takkauunit Piilola. Keittiötoimittajaksi valitsimme Gloria keittiöt. Sielläkin asioimme suoraan yrittäjän kanssa ja palvelu pelaa.

Myyntihaluttomuuteen olen törmännyt yllättävän monen toimittajan kanssa. Ostaminen on tosi hankalaa, jos sinulle ei haluta myydä. Ilmeisesti Suomen rakennusalalla menee liian hyvin ja kauppaa tulee ovista ja ikkunoista. Hyvä niin.

Pieni pyyntö kaikille teille, jotka ette tarvitse lisää asiakkaita: voitteko ottaa nettisivuiltanne yhteydenottopyyntökehoitukset ja myynnin yhteystiedot pois? Hämäävät vain ostohalukkaita.

Rakennusvaihe – jouluksi kotiin

Nyt alkaa se mielenkiintoisin vaihe, eli rakentaminen. Tähän loppuu omat taidot ja saamme seurata, kuinka (toivottavasti) FixTecin pojat ylittävät odotuksemme. ”Jouluksi kotiin” oli heidän lupauksensa. Ja vuosi 2014 oli myös mainittuna tarjouksessa… J

Tästä se lähtee – remonttiblogin pitäminen!

Sitä ennen on kuitenkin vielä yksi haaste. Haute Route, joka alkaa tänään Venetsiasta! 900 kilometriä ja yli 20 000 nousumetriä odottaa minua ja polkupyötääni seuraavan seitsemän päivän aikana. Taitaa olla jopa rankempaa kuin tiilien roudaaminen.

Petri Hollmén

Kaatopaikalla oppii asiakaspalvelua

WP_20140813_07_02_30_Pro

Jotten leimautuisi liian kriittiseksi, haluan toki tuoda julki myös hyvää palvelua sitä kohdatessani. Tämä kohde ei todellakaan ollut mikään elähtäneen asiakaspalveluasenteen kaatopaikka.

Olen aloittanut remonttiprojektin ja sitä myötä päässyt tutustumaan (tänään aamulla) myös alueemme kierrätysjärjestelmään. Vierailin tänään kahdesti Topinojan kaatopaikalla ja jos et ole koskaan siellä käynyt, niin suosittelen! Ihan vain oppimassa palveluasennetta.

Kaatopaikka on hienosti organisoitu, opasteet toimivat ja henkilökunta ystävällistä. Ajoin peräkärryni kanssa portille ja kello 6.45 minulle toivotettiin hymyillen hyvää huomenta. Sitten maksoin muutaman euron lautakärrystäni ja tyhjensin sen ohjeistettuun paikkaan.

Palasin pian kinkkisemmällä sekakuormalla ja minut ohjattiin lajittelupisteeseen. Siellä minua palveli mies, joka marssi reippaasti autolleni ja sekä neuvoi kuorman lajittelussa että auttoi minua tyhjentämään kärryn.

Kaatikselta lähti tyytyväinen asiakas. Joissain paikoissa homma vain osataan. Eikä siellä edes haissut. Tulli voisi tehdä tänne opintomatkan.

 

Olisiko poliisinkin toimissa tehostamista?

Viimeksi kerroin kokemukseni tullista. Tällä kertaa poliisista. Toki paljon lyhyemmin, mutta tämäkin esimerkki osoittaa, että jossain olisi aika paljon prosessissa oiottavaa.

Autostani varastettiin sveitsiläinen takakilpi 11 päivää sitten Tervakosken Puuhamaan parkkiksella. Joku halusi matkamuiston tai sitten suojan kioskimurtoja varten. Tein siitä rikosilmoituksen heti seuraavana päivänä, sillä minun pitää palauttaa Sveitsin kilvet Sveitsiin, jotta saan paikallisen vakuutuksen irtisanottua. Rikosilmoituksen voi tehdä näppärästi netissä pankkitunnuksilla tunnistautuen.

Tänään kyselin Turun poliisiasemalta, miten saan kopion rikosilmoituksesta lähetettäväksi sen etukilven kanssa.

”Ilmoitus ei ole vielä kirjautunut järjestelmäämme.”

”Tein sen kymmenen päivää sitten netissä.”

”Ne menevät poliisin sähköpostiin ja sieltä niitä näpytellään järjestelmään. Ilmeisesti näitä ei ole vielä ehditty purkaa.”

Siis pankkitunnisteilla varmennettu ja asiakkaan täyttämä ilmoitus menee jollekulle sähköpostiin, josta se joku naputtelee sen järjestelmään. Viive tässä kohtaa vähintään kymmenen päivää. Lisäksi tiedot saattavat muuttua, sillä kollegani teki erittäin tarkan kuvauksen varastetusta polkupyörästään. Ilmoituksessa oli kuvattu kaikki erikoistuntomerkit pyörän tunnistamisen helpottamiseksi. Lopullinen, järjestelmään kirjattu ilmoitus oli ollut huomattavasti suppeampi.

Tehokasta tämäkin. Poliisin näpyttelyä odotellessa maksan liikennevakuutusta nyt kahteen maahan. Tiedon ilmoituksen valmistumisesta saan soittamalla tasaisin väliajoin asiakirjaosastolle. Kun se on valmistunut, ei sitä voida toimittaa sähköisesti, vaan se on noudettava itse laitokselta.

Että näin.

Uuno rautakaupassa vai virkamies valtakunnassaan?

Maassamme on valtavan kokoinen julkinen sektori. Kun sen tehostamisesta puhutaan, on vastaus usein, että jo nyt mennään niukkuutta jakaen kaikkialla. No ei mennä, ainakaan kaikkialla. Kerron kokemukseni Suomen Tullista.

Tausta:

Asuimme perheemme kanssa kolme vuotta Sveitsissä. Sinne muuttaessa vein Suomesta uutena ostetun auton ns. ”muuttoautona” sinne. Nyt toin sen takaisin. Periaatteessa Suomen valtion näkökulmasta homman pitäisi olla yksinkertainen: todetaan, että auto tosiaan on ollut vähintään vuoden ulkomailla ja muuttaja myös. Sen jälkeen autolle myönnetään maksimissaan n. 13 500€ arvoinen alennus autoverosta (ainakin vielä toistaiseksi, poliitikoilla on työn alla tämän veroedun poistaminen). Tämän jälkeen auto rekisteröidään suomalaiseksi autoksi ja siitä aletaan maksamaan käyttövoimaveroa ja muita Suomeen kuuluvia maksuja.

Koska oletusarvoisesti tavallisesta perheautosta ei Suomen valtiolle heru euroakaan verotuloja, voisi kuvitella, että tällaisen tullausprosessi on vedetty niin suoraviivaiseksi kuin mahdollista.

Mitä vielä.

Soitin vielä Sveitsissä ollessani Tulliin ja kysyin, mikä on toimintamalli, kun auton tuon. Sain Helsingin tullista erittäin asiallista palvelua sekä mielestäni selkeät ohjeet. Kysyin lisäksi SoMessa sveitsinsuomalaisten ryhmästä neuvoa, sillä joku oli varmaankin tehnyt saman operaation ennen minua. Sieltä sain vielä parempaa palvelua ja näiden perusteella kirjoitin itselleni muistintueksi sekä muille tarvitseville seikkaperäiset ohjeet Muuttoauton tuonti Sveitsistä Suomeen.

Tulostin kaikki neljä lomaketta valmiiksi ja täytin ne ennen kuin lähdin ajamaan Suomeen. Sain tullilta 10.7.2014 tiedon, että:

- laivalta minun tulee ajaa suoraan tulliin, jossa suoritetaan tuontitullaus
- minulla tulee olla kaikki dokumentit originaaleina mukana
- tulli on Turussa auki aina kun laivat tulevat

Näillä ohjeilla ja mielestäni hyvin valmistautuneena suuntasin muuttomatkalle. Alla raporttini siitä, miten asia sitten oikeasti hoitui. Pahoittelen raportin pituutta – koko Suomen kansalle.

Luku 1: ensimmäinen käynti

Kilttinä suomalaisena tein tismalleen ohjeen mukaan. Saavuin 17.7.2014 Silja Linellä klo 7.00 Turun satamaan. 7.15 olin autoni kanssa Turun tullin edessä. Lappu kertoi, että se aukeaa klo 8.00. Siis ei se olekaan auki silloin kun laivat tulevat. Sattuuhan sitä.

Kävin aamiaisella ja tulin takaisin 7.55. Piha oli autio ja kanssani oven aukeamista odotti yksi, viinalta lemuava venäläinen rekkakuski.

Tasan 8.00 oven sähkölukko napsahti ja marssin kaikkien papereideni kanssa suoraan tyhjään odotusaulaan. Humalainen venäläinen avasi minulle oven ja viittoi, että mene vain ensiksi.

Yksi kuudesta palvelupisteestä oli auki. Siellä istui nelikymppinen tullimies konettaan näpytellen, rintamasuunta sivuttain asiakkaisiin. Koska olin ensimmäinen, kävelin tälle ainoalle auki olevalle luukulle.

 

”Huomenta! Muutin juuri Sveitsistä ja minulla on pihalla muuttoauto tuontitullausta varten.”

”Ota vuoronumero.” totesi asiakaspalvelun ammattilainen nostamatta katsettaan tasaisen kaksisormitekniikan uhriksi joutuneesta näppäimistöstään.

Sinänsä selkeästi ymmärrettävä komento pysäytti minut kannoilleni, sillä jokin (ehkä maalaisjärki?) sanoi minulle, että tämähän on outoa. Olen ensimmäinen juuri avatussa toimipisteessä eikä muita palvelupisteitä ole auki. Mihin tarvitaan vuoronumeroa?

Koska tullimies ei edelleenkään vilkaissutkaan minuun, marssin vuoronumeroautomaatille. Humalainen venäläinen arpoi siellä edelleen, mitä nappia pitäisi painaa. Sitten arvoimme yhdessä. Olisiko tämä nyt siirtokilpiasia, käteistullaus, ajoneuvoveroasia tai tuontitullaus?

Päätin ottaa vuoronumerot sekä ajoneuvoverotukseen että tuontitullaukseen. Venäläinen painoi sokkona jotain ja nappasi oman lappunsa. Sitten istuimme molemmat odottamaan tyhjään aulaan.

Vajaan kymmenen minuutin kuluttua tullimies oli saanut molemmat etusormensa sen verran vetreiksi, että toinen eksyi niistä ilmeisen vahingossa ”seuraava jonossa” –napille. Taululle tuli venäläisen rekkakuskin vuoronumero. Hänen marssiessaan tiskille toivoin, että tullimiehellä on hajuaisti tallella ja kaveri ei tuossa kunnossa lähde liikenteeseen täysperävaununsa kanssa.

Hajuaisti ei ilmeisesti toiminut, leimojen hakija olikin vain apukuski tai tiukasti asiakkaasta poispäin pysyvä rintamasuunta esti vanhan viinan hajun joutumisen tullimiehen sieraimiin ja niinpä rekkakuski sai leimansa ja poistui. Itse jatkoin odottamista, edelleen yksin.

Odotellessa huomasin, että toisessa jonotuslapussa numeroni oli 402 ja toinen, ajoneuvoverojonolappu, oli tyhjä. Käytin aikaani seinällä olevia tiedotteita lukien ja huomasin, että tulli on lopettanut henkilökohtaisen asiakaspalvelun ajoneuvoveroasioissa. Siksipä vuoronumeroni oli tyhjä. Vuoronumerokoneesta ei kuitenkaan vielä oltu ehditty teipata ko. vaihtoehtoa piiloon. Näin myös ohjeen, että ajoneuvoveropäätöstä varten seinällä olevaan postilaatikkoon tulee toimittaa tullin vaatimat lomakkeet. Ei muuta. Ja ehdottomasti kopioina, ei originaaleina. No, minulla on mukana originaalit, eiköhän näistä täällä kopiot saa, ajattelin.

Postilaatikkoon vaadittavista dokumenteista puuttui kuitenkin kaikki tullin minulle puhelimessa ohjeistamat todistukset, kuten kopiot passista, todistukset maassa, eli Sveitsissä oleskelusta ja laivalipuista.

Jonkun minuutin kuluttua vuoronumerotaulu taas välkähti ja toisen lappuni numeroa kutsuttiin. Marssin samaiselle herralle, jonka rintamasuunta tai katse ei edelleenkään kääntynyt lähestyvää asiakasta kohti. Todella huonosti suunnitellut työpisteet, ajattelin, kun ne estävät rintamasuunnan kääntymisen.

Kerroin taas asiani: muuttoauto Sveitsistä, haluaisin suorittaa tuontitullauksen.

”Ei sellaista tarvita. Tuossa on postilaatikko, johon jätät lomakkeet. Oliko muuta?”

”Ahaa… no, minulle neuvottiin puhelimessa ajamaan suoraan laivalta tänne tuontitullausta varten… Mutta jos ei tuontitullausta tarvita, niin eihän se mitään. Minulla onkin nämä kaikki ajoneuvoveropaperit tässä mukana, mutta sain teiltä eri listan kuin tuossa postilaatikossa mainitaan. Että minkä mukaan minun pitäisi näitä papereita jättää?”

”Jätät sen, mitä tuossa postilaatikossa sanotaan.”

”Mites nämä todistukset ulkomailla oleskelusta, laivaliput jne.”

”Kyllä suhun sitten otetaan yhteyttä, jos jotain muuta tarvitaan.”

”Selkeä homma. Jätän mitä laatikossa lukee, mutta minulla on nyt vain originaalit mukana, koska näin minua ohjeistettiin ja postilaatikossa lukee, että pitää jättää ehdottomasti kopiot. Että onnistuisiko näistä ottaa kopiot täällä?”

”Kopiot? Mitä sulla ois niinku kopioitavaksi?”

”No, ne tullin lomakkeet, jotka tuossa postilaatikossa mainitaan.”

Vihdoin katse kääntyi kohti minua, eli asiakasta!

”Kopiointi on kyllä aika kallista täällä…” sanoi tullimies, jonka oikean käden ulottuvilla on kopiokone.

”Okei… no mitäs se maksaisi, kun haluaisin nyt jättää nämä paperit tänne?”

”Ei… Kyllä sun nyt kannattaa mennä jonnekin muualle kopioimaan.”

Ymmärsin yskän. Virkamiehen työpäivää oli jo liikaakin häiritty. Sääliksi kävi, kun kellokin oli vasta puoli yhdeksän. Heinäkuu ja kaikki. Pitkä päivä vielä edessä. Kuin Uunolla rautakaupassa.

Poistuessani huomasin, että aulaan oli saapunut lisää häiritsijöitä. Heitä ei tosin toviin palveltaisi, sillä molemmilla oli kourassaan tyhjät numerolaput ajoneuvoveropuolelle. En ollut tyhmä yksin.

Ajoin tullista uuteen kotiini ja tyhjensin autoni muuttotavaroista. Sitten ajoin katsastuskonttorille suorittamaan rekisteröintikatsastusta. Se sujui näppärästi ja maksoi pari sataa euroa. Katsastus tuotti tosin hylätyn leiman, koska ajoneuvoveropäätös puuttuu. Ajoneuvoveropäätökseen taas tarvitaan dokumentti rekisteröintikatsastuksesta. Loogista, mutta kansalaiselle kallista.

Iltapäivällä ajoin yritykseni toimistolle kopioimaan lomakkeita. Vaikka postilaatikossa ei mainittukaan kaikkia papereitani, päätin ottaa kopiot kaikesta mahdollisesta: vaimon työtodistuksesta, Sveitsin kuntamme todistuksista oleskelustamme, Sveitsin oleskeluluvista, laivalipuista jne. Strategiani oli minimoida käynnit tullissa. En haluaisi enää turhaan rasittaa siellä työskenteleviä ihmisiä.

Pistin paperit kuoreen, ajoin takaisin tulliin ja jätin kuoren postilaatikkoon.

Muutaman päivän päästä sain tullin ajoneuvoverokäsittelijältä lisätietopyynnön: autostani puuttui tullauspäätös. Siis se tuontitullauksesta saatava dokumentti, jota ensimmäisellä kerralla koitin tullissa heikolla menestyksellä suorittaa. Sattuuhan näitä virheitä ensi kertaa muuttoautoa maahantuovalle, ajattelin. Olisi pitänyt yrittää enemmän!

Soitin kuitenkin ajoneuvoverokäsittelijälle ja kysyin, miksi tällainen päätös tarvitaan, kun ajoin laivalta suoraan (aamupalalla poiketen) tulliin ja yritin autoa tullata ja silloin sanottiin, että ei autoa tarvitse tullata.

”Jaa, no ne olivat siellä neuvoneet virheellisesti.”

Sattuuhan tuota. Eihän Suomeen muuttoautoja varmaan edes joka vuosi tuoda.

Lisäksi dokumenttini eivät riittävän kattavasti todistaneet, että myös minä olin oleskellut Sveitsissä. Dokumenteissa oli kopiot oleskeluluvistani, kunnan antamat todistukset ja vaimon työtodistus. Tulli olisi halunnut jotain lisää ja kysyin, mitä se voisi olla. No, esim. sellainen työtodistus, jossa sinutkin mainitaan.

Kerroin olevani yrittäjä ja tein siellä töitä yritykseni eteen, että voinko kirjoittaa sellaisen itse? No, luonnollisesti itse kirjoitetut todistukset eivät kelpaa. Vaimoni soitti sittemmin työnantajalleen ja pyysi lisäämään työtodistukseensa lauseen, että myös perhe oleskeli maassa tämän ajan. Työnantajaa en koskaan tavannut henkilökohtaisesti, mutta tämä lisälause riitti tullille.

 

Luku 2: Toinen käynti

 

Ajoin taas, noin viikko Suomeen saapumisestani, tulliin ja marssin suoraan vuoronumeroautomaatille. Otin lapun tuontitullaukseen. Odottelin ja jonkun ajan kuluttua vuoroni tuli. Tällä kertaa minua palveli ystävällinen rouva. Kohtaamisemme oli toki lyhyt:

”Päivää. Minulla on muuttoauto, josta puuttuu tullauspäätös. Eli sellaisen tarvitsen.”

”Aha. Tuota, otit väärän vuoronumeron. Sinun pitäisi ottaa se kakkonen, eli käteistullaus.”

”Käteistullaus? Eikö tämä olekaan auton tuontitullausasia?”

”No, onhan se, mutta täällä meillä sitä kutsutaan käteistullaukseksi.”

”Okei, loogista. No, kaipa minä menen tästä ottamaan vuoronumeron käteistullaukseen.”

Palvelutiskejä oli tällä kertaa auki kaksi, joten jännityksellä odotin, että päädynkö uuden numeroni kanssa takaisin samaiselle rouvalle, joka olisi varsin koomista. Odotukseni kuitenkin katkaisi minua palvellut rouva, joka osoitti ensimmäistä kertaa tullaushistoriassani proaktiivista asiakaspalvelua. Hän toi minulle vielä yhden uuden lomakkeen täytettäväksi. Lomake oli tullauslomake, kun tuodaan jotain Suomeen EU:n ulkopuolelta. Neljä tullin lomaketta jo täyttäneenä en kuitenkaan tästä lomakkeesta tajunnut yhtään mitään. Termistö oli täysin eri kuin missään muussa lomakkeessa. Kuka on viejä? Entä tuoja? Mikä on alkuperämaan ja lähtömaan ero?

Tuijottelin sitä hetken ja yhtäkkiä takaoikealta ilmestyi pöydälle avattu mappi, jossa oli ohje lomakkeen täyttämiseen. Sen toi toinen tullimies, joka oli kuullut keskustelumme.

”Tässä ois ohjetta. Muistelin, että joskus on tällainen tehty, kun toi lomake on vähän haastava…”

Kiitin ja täytin lomakkeen. Aidosti ystävällinen herra. Omat ja autoni tiedot kirjoittelin nyt siis ehkä seitsemänteen paperilomakkeeseen. Aina välillä kävi mielessä, että enkö voisi kertaalleen vaikka näpytellä näitä netissä jonnekin tullin tietokantaan ja sieltä ne olisivat sitten kaikkien käytettävissä.

Vihdoin tuli minun vuoroni ja siirryin kolmannen henkilön palveltavaksi. Hän oli oikein asiallinen ja katsoi jopa silmiin. Palvelu tarkoitti sitä, että hän alkoi kaksisormitekniikalla siirtämään paperilta harakanvarpaitani tullin järjestelmään. Itse täytin lomaketta kynällä vartin. Sitten katsoin toisen mokoman, kun sitä siirrettiin suomalaisen virkamiehen toimin ns. manuaalisiirtona tietokantaan. Yhdessä tavasimme ääneen, miten Keimlerweg (Sveitsin osoitteeni) kirjoitetaan. Tietokantaan kyläni Urdorf tallentui Urdoffina. R-kirjaimessani on siis skarppaamista.

Minulla oli mukana auton kauppakirja, koska se piti olla. Tosin se ei nyt kelvannutkaan, sillä siitä ei käynyt ilmi auton autoverotonta alkuperäistä ostohintaa. Arvoimme sitä yhdessä hetken ja tietokantaan oli siihen joku luku saatava. Muistelin nähneeni sellaisen luvun kolme vuotta sitten autoa ostaessani autoliikkeen tekemässä tarjouksessa, mutta en ajatellut sen olevan virallinen asiakirja.

”En voi laittaa tätä asiaa eteenpäin, ellen saa sitä verotonta hintaa tietooni.

”Eikös sitä voisi laskea tuosta verollisesta hinnasta? Eikö teillä ole suomalaisen autoveron määrä tiedossa?

”Tarvitsen siitä dokumentin.”

”No, jos toimitan jälkikäteen ja laitetaan siihen nyt vaikka 24 500€. Sen verran muistaakseni autosta maksoin.”

”Tehdään sitten niin. Laita se tarjousdokumentti minulle postilla”

”Käy hyvin. Mihin osoitteeseen?”

”Tänne Turun tulliin. Tällä on joku postiosoitekin, mutta en sitä nyt muista…”

”Onko se tämä, joka lukee näissä lomakkeidenne alaosissa?

”Joo! Just se! Laita sinne.”

”Käviskö, jos skannaan sen lomakkeen ja laitan sinulle sähköpostina?”

Tullimies selkeästi innostui!

”Joo! Hei, se on vielä näppärämpi! Laita sähköpostilla!”

Näin pääsimme yhteisymmärrykseen, saimme luvun tietokantaan ja asian eteenpäin. Sain tullattua autoni! Sain siitä myös dokumentin ja tullimies ehdotti jopa, että hän ottaa minulle siitä pari kopiota (hinnasta ei puhuttu), jos tarvitsen johonkin.

Laitoin tullauspäätöksen kirjekuoreen vaimon työnantajan toimittaman uuden työtodistuksen kera (se, jossa myös minut mainitaan) ja tipautin kuoren ajoneuvoveron postilaatikkoon.

Pakko myöntää, mutta unohdin toimittaa tarjouspaperin, sillä en sitä muuttotavaroiden joukosta löytänyt. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä viikon päästä sain ajoneuvoveropäätöksen.

Maksettavaa veroa Suomen valtiolle tuli 0 euroa.

Joku viitseliäämpi voi laskea, kuinka kauan seitsemän eri lomakkeeni naputtelu tietokantaan on työaikaa vienyt ja kuinka kauan minä omalla tietämättömyydelläni tullimiesten ja –naisten aikaa Turun tullissa kulutin ja mitä se maksoi. Joka tapauksessa se maksoi paljon enemmän kuin valtion tästä saama hyöty. Ja kuinka monta kertaa vuodessa tämä prosessi toistuu?

Joko prosessia on tehostettava, meitä muuttoauton tuovia koulutettava paremmin tai johtamista ko. tullin toimipisteessä parannettava. Yhtä kaikki, väitän, että julkisessa taloudessamme on satoja vastaavia esimerkkejä, joissa räjäyttämällä nykyinen prosessi osiin ja kyseenalaistamalla vanhat käytännöt, voitaisiin saavuttaa huomattavia säästöjä ja samalla parantaa asiakkaan kokemusta.

Petri Hollmén

 

 

 

 

 

Muuttaminen Sveitsissä tai Sveitsistä

WP_20140708_001

Elämme nyt muuttolaatikoiden keskellä. Muuttaminen on aina mukavaa. Saa käytyä läpi valtavan määrän tavaraa ja arvioitua omia hankintojaan jälkikäteen kriittisesti. Muuttaessa oppii paljon itsestään. Jos oppia osaa oikein hyödyntää, säästää elämässä valtavan määrän rahaa ja luontoa, kun osaa arvioida jo kaupassa todellista tarvetta. Usein muuttavalle kehittyy ns. muuttajan katse. Muuton lähestyessä kynnys hankkia mitään uutta kasvaa valtavan suureksi. Silmä ei kaupassa edes osu sellaisiin tavaroihin, jotka eivät ole täysin välttämättömiä. Jos saman asenteen pitää läpi elämän, ei turhaa tavaraa kerry nurkkiin. (Toim. Huom. Urheilutavarat eivät koskaan ole turhia.)

Sveitsissä muuttaminen on periaatteessa ihan samanlaista kuin missä tahansa muuallakin, kunhan ottaa huomioon kaksi perustavanlaatuista eroa esimerkiksi Suomeen.

1)   Vuokralainen on velvollinen jättämään asunnon täysin samassa kunnossa kuin sen sai.
2)   Sveitsissä on ”viralliset muuttopäivät”, jotka ovat 31.3. ja 30.6. sekä 30.9.

Ensimmäinen kohta todellakin tarkoittaa sitä mitä siinä sanotaan. Esimerkiksi me olimme onnekkaita ja muutimme täysin uuteen asuntoon kolme vuotta sitten. Viimeiset kaksi – kolme viikkoa olemme käyttäneet asunnon alkuperäiskuntoon palauttamiseen. Kaikki seinät tulee pestä. Jos ne eivät lähde puhtaaksi, tulee ne maalata tai maalauttaa alkuperäisiksi. Kaikki ruuvien reiät täytetään, hiotaan tasaiseksi ja paikkamaalataan. Kaikki kiinteästi jälkikäteen asennetut huonekalut tulee joko poistaa tai sopia seuraavan vuokralaisen kanssa etukäteen niiden jättämisestä. Tämä koskee myös meillä esim. varastotiloja, joka oli tullessamme tyhjä ja johon asensin hyllyt. Onneksi seuraavakin vuokralainen haluaa mieluummin säilyttää tavaransa hyllyillä kuin lattialla, niin en joudu niitä sieltä purkamaan.

Loppusiivous tarkoittaa todella perusteellista siivousta lattiasta kattoon. Usein loppusiivouksen tekee yritys, joka sitten vastaa lopputuloksesta. Tällaisen hinta olisi asunnossamme ollut kuitenkin useamman tuhat frangia, joten päätimme tehdä itse. Saa nähdä meneekö läpi. Jääkaappiin olen tilaillut uuden saranan ja pullotelineen, kun ne ovat menneet käytössämme huonoon kuntoon. Seiniä on hinkattu ”ihmesienellä” jo useamman päivän ja tänään rouva siisti nurmikon.

Niin, siis nurmikon. Sattui nimittäin niin, että lapset pelasivat jalkapalloa takapihallamme aika aktiivisesti. Kuuma kesä ja jatkuva kulutus teki nurmikon laikukkaaksi ja eräänä aamuna, lukiessani meilejä takapihan sohvalla, marssi puutarhaamme täti, joka tuijotti nurmikkoa. Hän ei huomannut minua ja kysyinkin, että voinko auttaa häntä. Täti säpsähti ja totesi tarkistavansa nurmikkoa. Yllään hänellä oli jonkun puutarhuriliikkeen uniformu. Viikon kuluttua vuokranantajamme ilmoitti, että ”Rasenkontrollin” (siis nurmikkotarkastuksen) tuloksena hän sai kustannusarvion 600 frangia. Minä kysyin, että mistä. No, nurmikon palauttamisesta uuden veroiseksi.

Oletin toki uudenveroisena palauttamisen koskevan asuntoa, mutta että nurmikkokin… Ajoin Bauhausiin, ostin satasella multaa ja siemeniä sekä kuvan mukaiset nurmikonilmauskengät (okei, tässä kohtaa muuttajan katse petti – ilmankin olisi pärjännyt) ja kylvin nurmikon uusiksi. Kaksi viikkoa myöhemmin on takapihamme taas kuin uusi ja kelvannee uudellekin vuokralaiselle.

WP_20140709_001

Kelvannee?

Mitä enemmän tätä systeemiä ajattelee, sen hienompi se on. Omista jäljistään joutuu kantamaan vastuun ja uuteen asuntoon muuttava pääsee suoraan siistiin asuntoon.

Viralliset muuttopäivät Sveitsissä

Onneksemme meillä ja vuokranantajalla on aina synkannut, joten emme ole aina menneet kaikkien standardien mukaisesti. Mutta jos siis olisimme menneet, niin olisimme voineet muuttaa vain virallisina muuttopäivinä (lisätietoa mm. täällä: http://www.auswandern-schweiz.net/wohnungssuche), joita on kolme vuodessa. Suuri osa sopimuksista on päivätty päättymään näinä päivinä ja sehän tietää kolmea joulua vuodessa muuttofirmoille, pakettiautovuokraamoille ja muuttosiivousyrittäjille. Muuttajille se tietää yhtä hyvin kiireistä päivää, kun vanha asunto tulee jättää aamupäivällä ja uusi vastaanottaa iltapäivällä. Muuttomatkan pituudesta huolimatta…

Meille rekka ajaa pihaan ensi viikon tiistaina, 15.7., eli emme mene syklissä tässäkään. Tosin silloin kun muutat näiden päivien ulkopuolella, olet käytännössä velvoitettu hankkimaan seuraavan vuokralaisen. Ellet toisin vuokranantajan kanssa neuvottele, kuten me teimme.

Takaisin Suomeen

Ulkosuomalaisena eläminen päättyy osaltamme siis ensi viikolla ja meistä tulee kaarinalaisia. Fiilikset on hieman sekalaiset. Aikansa kutakin ja nyt on seuraavan elämänvaiheen aika. Blogi voinee muuttaa muotoaan remonttiblogiksi, sillä seuraavat kuukaudet elämme remonttielämää.

Olin luvannut itselleni, että koskaan en remonttia lähde tekemään ja tässä sitä ollaan. Rakkaus siirtää vaikka vuoria – tai ainakin kivitaloja. Toisaalta, kun olen ihaillut Suunnittelutoimisto Neliömetrin Jennin meille piirtämiä havainnekuvia tulevasta talostamme, olen jopa hieman innostunut hommasta. Vuorimaisema, se on jonnekin pakko saada. Vaikkapa kylpyammeen taustaseinäksi. Kiipeilyseinä puolestaan sopisi autotalliin. Jotenkin tämä mäkien puuttuminen on kompensoitava… :)

screenshot_964

Tältä tulevan keittiömme pitäisi näyttää.

screenshot_965

Tuleva olohuoneemme

Tuleva kylppäri. Vuoristokuva sopisi kylpyammeen taakse, eikö? Sauna tehdään pihalle, vanhaan viinikellariin.

Tuleva kylppäri. Vuoristokuva sopisi kylpyammeen taakse, eikö? Sauna tehdään pihalle, vanhaan viinikellariin.

 

Switzerland is over and out. Tosin kyllä me tänne vielä palataan!

Petri

Mitä jos hukkuminen vain kiellettäisiin?

Kolme vuotta sitten asuimme Kaarinassa, Kauselassa. Rivitaloja ja omakotitaloja oli alueella sikin sokin ja alueen laidalla oli leikkipuisto. Puistossa oli pari keinua, kiikkulauta, hiekkalaatikko, kumpu mäenlaskua varten ja kiipeilyteline.

Olimme siellä lasten kanssa usein. Minäkin, iso mies, kiipeilin ja keinuin, koska lapset käskivät. Se oli kivaa.

Sitten muutimme pois ja kuulimme, että eräänä aamuna puisto oli purettu. Siitä oli yhdessä yössä tullut vaarallinen. Se ei täyttänyt enää EU-normeja. Uuden rakentamisesta ei ollut tietoa, mutta pari viikkoa sitten minun painoni tukevasti kantaneet keinut ja telineet olivat hetkessä muuttuneet laittomiksi ja ne oli välittömästi purettava.

Monella lapsella pääsi varmasti iso itku, kun tuttu puisto jyrättiin matalaksi. No, normit on normit ja noudatettavahan niitä on. Mitä siitä, että puistossa ei ollut kai koskaan tapahtunut mitään pikkuruhjeita vakavampaa? Riski oli pykälien mukaan olemassa ja kukas sitten vastaa, kun normittomassa puistossa leikitään. Puretaan pois!

Kaksi viikkoa sitten olimme Bormiossa, Italiassa, joka on muuten myös EU:n jäsen. Siellä elämää ja virkamiehiä sääntelevät samat EU-tason pykälät kuin pohjoisen kanssaveljiä. Hotellimme vieressä oli leikkipuisto. Siellä oli kaikenlaisia kiipeilytelineitä, verkkoja, vaijeriliukua ja keinuja. Lapsemme leikkivät siinäkin puistossa innoissaan.

Italialainen leikkipuisto

Italialainen, vaarallinen ja normiton leikkipuisto

Itse jouduin kuitenkin käymään kovaa sisäistä kamppailua. Kysyin itseltäni, saako ulkomailla rikkoa lakia? Sitähän me teimme, sillä puisto ei täyttänyt ensimmäistäkään EU-normia. Kuten tiedetään (http://yle.fi/uutiset/keinulaudasta_pitaa_olla_maahan_38_senttimetria/6072981), keinulaudasta tulee olla maahan 38 senttiä. Ellei ole, on asiaan puututtava. Kuvassa mittatikkuina toimivat vaimoni jalat ovat muuten reilusti yli 40cm pitkiä.

Joko keinu on korkeammalla kuin 38cm tai vaimoni on n. 90cm pitkä.

Joko keinu on korkeammalla kuin 38cm tai vaimoni on n. 90cm pitkä.

Tutkin myös maata tarkemmin. Keinun alla pitäisi EU-pykälien mukaan olla 2-8 millimetristä turvahiekkaa. Ellei ole, on asia korjattava tai jyrättävä puisto maan tasalle. Yllä olevasta kuvasta paksuillakin pullonpohjilla varustettu virkamies erottaa selvästi, kuinka maa-aines on aivan tavallista soraa. Maassa lojui myös täysin pykälistä piittaamatta kymmenittäin yli sentin halkaisijaltaan olevia normittamattomia italialaiskiviä.

Pahaksi onnekseni en voinut tarkistaa ketjun lenkkien halkaisijaa (se saisi olla maksimissaan 8,6 mm), sillä olin unohtanut pykälänviilaustyökalupakkini hotellihuoneeseen. Kannan aina vähintään viivoitinta mukanani, kun menemme lasten kanssa ulkomailla leikkipuistoon. Sillä on näppärä tarkistaa normit ja dokumentoida puiston turvallisuus.

Vaijeriliu'un lähtöpaikka

Vaijeriliu’un lähtöpaikka

Vaijeriliuku oli luku sinänsä. Se meni lujaa ja laskijoiden ilmeistä päätellen se oli todella kivaa. En voinut käsittää iloa, sillä vaijeriliukuun lähdettiin tavallisen pirttikalustopöydän päältä. Ilmeisesti alkuperäinen teline oli joskus hajonnut ja paikalle oli innovatiivisesti kannettu puiston pöytä. Sinänsä se oli näppärä, sillä se oli tukeva, lapset pääsivät kiipeämään ensiksi penkille ja sitten pöydälle. Pöytälevylle mahtui vuoroaan odottamaan useampi lapsi kerrallaan. Olkoonkin kätevä, tukeva ja kiva, mutta ei se taatusti ollut EU-normit täyttävä.

Muista kiipeilytelineistä en viitsi edes raportoida. Olivat ne niin luovia, ettei niitä varten varmastikaan oltu vielä ehditty laatimaan riittävästi pykäliä.

Onneksi Suomessa sinun ja minun turvallisuuteen suhtaudutaan asian vaatimalla vakavuudella. Emme voi olettaa, että esimerkiksi isäksi tai äidiksi päätyneen henkilön suojeluvaisto riittäisi missään tilanteessa määrittämään, onko jossain turvallista leikkiä vai ei.

Olen viime aikoina seurannut ilolla, kuinka kotimaani on mallivaltio ja tekee kaikkensa kansalaistensa turvallisen elämän puolesta. Varsinaista riemua koin, kun luin Rauman maauimalasta, jossa poistettiin portaat 7,5 metrin hyppylavalle. Ei, allas ei ole vuosien saatossa madaltunut, mutta ilmeisesti vuosien saatossa ihmisen yhä enemmän hyljemäiseksi muuttunut ruumiinrakenne johtaa hänet vauhdikkaammin kohti pohjaa ja täten tänään 7,5 metristä hyppäävä henkilö on huomattavasti suuremmassa vaarassa kuin ennen EU-aikaa. Aiemmin 4,6 metriä syvä allas oli riittävä, nyt vaaditaan viisi metriä.

Olemme nyt asuneet melkein kolme vuotta EU-pykälien ulottumattomissa olevassa Sveitsissä. Huoleni lasteni turvallisuudesta täällä on ollut koko ajan raastava, sillä täällä on mm. autonrengaskeinut sallittuja. EU:ssa ne on kielletty ilmeisesti siksi että jos siinä autonrenkaalla istuisi alasti esim. elämänsä ensimmäiset kolmekymmentä vuotta putkeen, tulisi renkaasta haitallisia kemikaaleja kehoon. Muutamme onneksi kuukauden päästä takaisin Suomeen ja ehdottoman turvallisin mielin. Aivot saa jättää EU-rajalle narikkaan. Sen jälkeen meistä huolehtivat normit.

Petri Hollmén

Ps. Näin Juhannuksen alla hämmästelen aina, miksi ei hukkumista vain yksinkertaisesti säädettäisi EU-tasolla laittomaksi?