Haute Route Pyreneet – päivä 7.

Perjantai 21.8.2015 – vihdoin maalissa kautta teknisten vaikeuksien.

PYREN_StageMaps2015-07_2000Pyrenees_Profile_Base7-01-01_1000px

Jos jokin asia tällä viikolla on ollut helpompaa kuin viime vuonna, niin aamuheräämiset. En tiedä miksi, mutta muistan viime vuonna, että viidentenä päivänä olin aivan rikki 5.30 herätyksiin. Toisaalta tänä vuonna kaikki hotellit ovat olleet lähempänä kisakylää eikä siirtymiin ole tarvinnut ensimmäistä aamua lukuun ottamatta varata puolta tuntia.

Tänäänkin startti oli käytännössä parvekkeemme alapuolelta. Siksi tulikin kiire.

Hotellimme Le Majestic.

Hotellimme Le Majestic.

On hämmentävää, että Le Majestic –nimisessä hotellissa tuntuu olevan majesteettiset puitteet, mutta mikään ei siltikään toimi. Tullessamme ei hissi toiminut. Onneksi pyöräilijät pitävät kiipeämisestä – ja todella painavien kassien raahaamisesta erittäin rankan päivän jälkeen. Nettiin pääsi ilman salasanaa, mutta se ei toiminut. Ja aamulla hotellin väelle tuli täytenä yllätyksenä, että heillä on 200 pyöräilijää kylässä, jotka kaikki syövät mysliä, jota he olivat laittaneet tarjolle. Kaikki astiat olivat loppu, kun saavuin aamiaiselle, joten meinasi tulla kiire starttiin. Ja tulikin.

Ehdin kuitenkin paikalle paria minuuttia ennen lähtölaukausta. Ilma oli kirkas, mutta kylmä. Tänään ajoimme ensiksi reilu 20 kilometriä alamäkeen tai tasaista, ennen ensimmäistä mäkeä. Aamun viileydessä tuollaisessa pätkässä tulee todella kylmä, varsinkin kun iltapäiväksi oli luvattu +30 astetta eikä muutoin ollut syytä pukeutua kovin lämpimästi. Ensimmäistä kertaa tällä viikolla jätin aluspaidankin pois ajopaidan alta ja puin päälleni tuuliliivin sekä irtohihat. Myös polvenlämmittimet jäivät kassiin. Käytin niitä jopa hieman liian lämpimillä keleillä, sillä viime vuonna oikea polveni aiheutti suurimmat ongelmat. Epäilin sen kipeytyneen lähes nollakelissä ajamisesta lyhyillä housuilla, joten halusin nyt varmistaa, että en tee samaa virhettä.

Vaikka päivän todo-listassa oli vain yksi mäki, oli silti luvassa työntäyteinen päivä. 1200 metriä nousua ja 155 kilometriä. Lähdin taas asenteella, että katsotaan, miten kulkee.

Mäki, eli Col de Menté oli jyrkkä, keskiarvoltaan 9,8% nousua ja 9,2 kilometriä pitkä. Se nousi 1349 metrin korkeuteen ja kyllä, siinä sai tehdä ihan kunnolla töitä. Aamulle herätessäni totesin aivan ensimmäisenä, että jalat tuntuvat mahtavilta. Jäykkyys ja kivut olivat kadonneet yön aikana jonnekin, mutta jostain syystä mäessä ei menohaluja erityisemmin löytynyt. Syke pysyi kohtalaisen alhaisena (n. 145 tienoilla) koko nousun, enkä mäessä saanut Karvista kiinni lainkaan. Myös Jussi meni menojaan ja Mika luonnollisesti. Vain Olli ajeli minua hiljemmin kukkulan laelle.

Ylhäällä kuulin, että laskun ensimmäiset kaksi kilometriä oli otettu pois kisaosuudesta liian vaarallisina kilpailtavaksi. Niinpä odotimme koko Suomi-porukan kasaan ja lähdimme laskemaan hiljalleen käsittämättömän epämiellyttävää, sorapintaista asfalttia kohti parempia pinnoitteita.

Parin kilometrin jälkeen kurvattiin taas ajanottomaton yli ja kilpa alkoi. Olin Karvista 16 minuuttia kokonaisajassa perässä ja laskeskelin, että todella hyvällä ajolla, voisin häntä saada kiinni. Vitsailin illallispöydässä, että pieni sabotaasi hänen pyörälleen toki helpottaisi tehtävääni. Olisi pitänyt pitää suu kiinni.

Mäen päältä oli ”enää” tasan 100 kellotettua kilometriä, joten sen aikana tuo ero pitäisi kuroa umpeen. Saavuttuamme laskun loppuun, jatkui reitti todella kauniissa ja vaihtelevassa maalaismaisemassa. Ajoimme hyvässä, parinkymmenen kuskin ryhmässä reippaalla 40 km/h kilometrivauhdilla.

Noin 50 kilometrin kohdalla huomasin, että Karvinen jäi jälkeen ja syyksi paljastui ketjujen väliin mennyt takavaihtajan sähköjohto. Niin, nykyään vaihteiden huoltoon tarvitaan sähkömies, joka tarkistaa kytkennät ja koodari, joka ajaa vaihteisiin uudet päivitykset.

Koska johto oli poikki, ei takavaihtaja enää toiminut ja Karvisella oli tasan kaksi vaihdetta käytössä: etummaiset iso ja pieni ratas. Bongasimme erään tiimin huoltoauton, jonka pysäytimme ja heidän hedelmäveitsellään aloimme kuoria sähköjohtoa uudelleen toisiinsa liitettäväksi. Sitten paikalle kurvasi Mavicin huoltoauto, joka totesi puuhamme mahdottomaksi ja antoi kaimalle alle lainapyörän. Sillä matka jatkui noin 15 kilometriä.

Yksi monista teknisistä tauoista.

Yksi monista teknisistä tauoista.

Ajoimme taas isossa letkassa. Olin vetänyt oman osuuteni ja siirryin letkan perälle peesiin syömään geeliä ja juomaan urheilujuomaa. Kuulen Karvisen huudon ”Ketjut katkes!” ja mietin hetken: voisin jatkaa matkaa ja voittaa hänet ylivoimaisesti lopputuloksissa tai sitten voisin olla välittämättä lopputuloksesta, jolla ei ole mitään vaikutusta mihinkään ja jeesata kaveria.

Koitin huutaa myös Ollille ja Jussille, mutta he olivat liian kaukana ja juna meni menojaan.

Koska meillä ei ollut välineitä korjata ketjuja, ei vaihtoehdoksi jäänyt kuin koittaa mennä eteenpäin jollain keinolla ja odotella taas Mavicin huoltoautoa.

Se etenemiskeino oli työntäminen. Viiden kilometrin matkan minä poljin kahden edestä ja työnsin kaimaa satulasta. Karvinen nautti maisemista ja vallan rennosta etenemisestä, mutta huomautti välillä kovin hiljaisesta vauhdista.

Vihdoin meidät ohitti porukka kanadalaisia ja australialaisia, joilla oli ketjutyökalu. Saimme heidän avullaan ketjut korjattua ja jatkettua matkaa.

Kaikki meni hyvin, kunnes noin kilometrin päässä ketjut olivat taas jumissa: olin asentanut ne väärin takavaihtajalle. Ei muuta kuin huoltohommiin taas.

Teknisten ongelmien jälkeen jatkoimme matkaa meitä auttaneiden kavereiden kanssa ja tykittelimme viimeiset 50 kilometriä todella reipasta vauhtia telaketjun rullatessa vaihtovetoa noin 15 sekunnin välein. Ajaminen oli todella kivaa ja vauhdikasta. Mikään paikka ei sattunut, aurinko paistoi, matka taittui ja pätkä ennen maalia oli yksi viikon parhaista.

Saavuimme vihdoin ajanoton loppupisteelle, jossa tapasimme katoamistamme ihmetelleet joukkuetoverimme toisten maalioluidensa parista. Fiilis oli hyvä! Enää olisi 25 kilometrin valvottu paraati kohti Toulousen keskustaa ja sitten Haute Route 2015 olisi siinä! Tankkasimme pihvit ja ranskalaiset sekä muutaman (pienen) palkinto-oluen ja hyppäsimme taas pyörille.

Mitali kaulassa olo aina helpottaa.

Mitali kaulassa olo aina helpottaa.

Rullailimme valtavassa paraatissa loput kilometrit Toulouseen, ajoimme maaliin rinta rinnan joukkueen kanssa (Olli joutui lähtemään aikaisemmin lentonsa vuoksi) ja maalissa meitä odotti Mikan vaimo kahden samppanjapullon kera.

WP_20150821_15_49_55_Pro

Maaliintulo oli jälleen kerran hieno hetki! Yli 800 kilometriä ja 20 000 nousumetriä oli takana. Fyysistä kipua, jäykkiä lihaksia, unen puutetta, jyrkkiä nousuja ja vauhdikkaita laskuja, takapuolen puutumista – ne olivat kaikki takana ja edessä olisi enää hyvästä seurasta nauttiminen, muistojen kertaaminen ja tulevien reissujen suunnittelu. Sekä huomenna vihdoin kotiin palaaminen.

Aina välillä täytyy käydä poissa, jotta osaa arvostaa sitä kaikkea mitä on kotona.

Kiitos Team OK Rule #5. Kiitos vaimo ja lapset. Kiitos kaikki sadat ja tuhannet ihmiset reitin varrella, jotka kannustivat meitä halki Pyreneiden. Kiitos Haute Routen mahtava porukka.

Yksi tarina päättyy tähän. Uusia odotellessa.

Petri

Ps. tähän loppuun vielä maalikylän kahvilasta bongaamani huoneentaulu. Aika osuvasti sanottu, vai mitä?

WP_20150821_13_11_04_Pro

Haute Route Pyreneet – päivä 6.

Torstai 20.8.2015 -Vihdoin kilvanajoa omalla tasolla

screenshot_405screenshot_404

Torstai oli odotettu ja pelätty päivä. Niin sanottu ”Marathon Stage”, joka siis tarkoittaa viikon rankinta puristusta. Meille se tarkoitti 123 kilometrin matkalle mahdutettua neljää vuorenylitystä ja lähes 4000 nousumetriä.

Aamu oli kaunis ja kirkas, mutta kylmä. Usva leijui jokilaaksossa, kun ajoimme seitsemältä aamiaiselle kisakylään. Oli aika taas jättää kaksi yötä kotinamme palvellut huoneisto ja muuttaa seuraavaan hotelliin.

Startti oli kahdeksalta ja jalat olivat betonia. Jussi kysyi ajohaluja aamiaisella ja totesin rehellisesti, että en tiedä. Ensimmäinen nousu sen näyttää, minkälainen päivä olisi tulossa. Sanoin kuitenkin ottavani rennosti kaksi ensimmäistä mäkeä ja jos jalka toimisi, niin vasta kolmannesta mäestä eteenpäin lähtisin ajamaan kovempaa.

Startissa nauratti vielä sekä Mikaa että minua.

Startissa nauratti vielä sekä Mikaa että minua. Tämän jälkeen en Mikaa nähnytkään kuin vasta maalissa. Kovassa kunnossa on kaveri – ikäisekseen ;)

Tie nousi heti startista kohti Col d’Azetia (1580 m korkea, 10,5 km pitkä nousu ja 757 metriä nousua). Se oli mielestäni mainio asia, sillä kylmässä aamu-usvassa ei ole kiva ajella montaa kymmentä kilometriä ennen kuin keho lämpiää. Vaikka jalat olivat jäykät, toimivat lihakset kuten eilenkin: varsin mallikkaasti. Nousu tuntui hyvältä ja pidin mäen kohtalaisen tasaisesta profiilista. Jyrkemmätkin pätkät putkelta ajettuna vain lämmittivät kehoa mukavasti. Ehkä tästä tulisi hyvä päivä.

Huipun lähestyessä näkyi aurinko vuoren takaa. Se värjäsi vihreät Pyreneet uskomattoman kauniiksi ja ajattelin, että näitä hetkiä varten on valmiina kestämään kipua ja kiipeämään kilometrejä. Vuoren yli päästyämme kylpi koko vastaseinämä valossa ja saimme laskea mäkeä auringon lämmittäessä mukavasti.

Aamuaurinko vuorilla.

Aamuaurinko vuorilla.

Kymmenen kilometrin kohtalaisen huonokuntoisen laskun jälkeen alkoi toinen nousu: Col de Peyresourde (1569 metriä korkea, 7,8 km pitkä ja 611 metriä korkeuseroa). Olin jättänyt laskussa Jussia ja Ollia sen verran, että päätin jatkaa yksinäni. Ehkä he saisivat minut kiinni – tai sitten eivät. Minua nopeammin aiempina päivinä ajaneet Mika ja Petri K. olivat kadonneet jo ensimmäisessä nousussa, enkä uskonut heitä enää näkeväni.

Nousu kulki kuitenkin todella hyvin ja ohitin paljon porukkaa. Hämmästyin, kun nousun puolivälissä näin tutun paidan: siinähän polki itse Karvinen. Saavutin hänet varsin kevyesti ja koitin kannustaa häntä ”hyppäämään takarenkaalleni”, eli lähtemään polkemaan kanssani kovempaa. Hän totesi, että menee jo maksimivateilla eikä aio poltella kaikkia tulitikkujaan jo toisessa nousussa.

No, minäpä poltan – niin kauan kuin kulkee! Ja annoin mennä.

Ylhäällä pidin hyvin lyhyen juomatauon ja lähdin tykittämään loistavassa kunnossa olevaa alamäkeä. Hyvin harvoin löytyy laskuja, joissa on riittävän vähän mutkia ja asfaltti niin hyvässä kunnossa, että voi päästellä huoletta yli 70 km/h pitkiä pätkiä. Tein laskussa taas uuden viiden kilometrin ennätykseni: 5min 22 sek, eli keskinopeus viiden kilometrin pätkällä oli karvan vaille 60km/h. Varsin hyvä vauhti, sillä matkalle osui pari kylää sekä muutama hidasteleva auto, jotka piti ohittaa. Niin, auto on vuoristotiellä paljon polkupyörää hitaampi. Sillä ei viitsi mukavasti ajaa serpentiinimutkaa neljääkymppiä – varsinkaan, jos kyydissä on muitakin kuin kuski. Ja mutkan jälkeen pyörä lähtee kuin tykin suusta jyrkkään alamäkeen, kunhan irrottaa otteen jarrukahvoilta. Auton massa taas pitää kiihdyttää kaasua painamalla ja harva autoilija nauttii kovin nykivästä menosta.

Alamäki loppui käytännössä suoraan ylämäkeen, jota oli luvassa 15,8 kilometrin ja 970 nousumetrin edestä. Port de Balèsia (1755 metriä) kohti polkiessa, pidin yllä varsin kovaa syketasoa. Koska en vattimittaria omista, niin sykkeeni toimii mittarinani. Kun menen rennosti, on se noin 140 lyönnin hujakoilla. Time Trialissa tunnin keskisyke oli 160 ja näin pitkässä päivässä kovaa poljettaessa 150 on osoittautunut siedettäväksi tasoksi.

Ajanotto päättyisi Port de Balesin päällä jatkuakseen taas kohtalaisen huonokuntoisen laskun jälkeen. Strategiani oli polkea mäen päälle täysillä ja pitää siellä sitten pidempi lepotauko. Ja tämän strategian myös toteutin.

Koska täällä ei juuri ruotsalaisia ole, on naapurimaiden välinen kilpailu lähinnä Suomi-Venäjä –ottelua. Venäläisiä kuskeja kun on ainakin kymmenkunta ja heidät tunnistaa kaukaa yhtenäisistä ajoasuista. Aina kun horisonttiin ilmestyi venäläinen, oli pakkomielteeni ohittaa hänet. Ylämäessä heitä tuli vastaan tasaiseen tahtiin, joka piti myös omaa tahtiani varsin hyvänä. Venäläisen ohittaessani tervehdin aina ystävällisesti sanomalla ”Priviet”, hymyilin ja poljin kovempaa. Naapurin päihittäminen on aina kivaa.

Kaksi kilometriä ennen huippua huomasin 100 metrin päässä ajavan Kirill-nimisen venäläiskuskin. Hän on hieman minua nuorempi ja olemme kisanneet monessa nousussa aika tasavahvoina. Nyt hänen raskas hengitys kuului kymmenen metrin päähän. Itsekin huohotin, mutta ajoin viereen, tervehdin, hymyilin, nousin putkelle ja kuulin kuinka Kirill vaihtoi isompaa vaihdetta ja lähti perään. Takaa-ajoa kesti vain parikymmentä metriä ja sitten Kirill ”bonkkasi” eli hyytyi aivan täysin. Ajoin maaliin niin kovaa kuin pystyin ja olin jo makoilemassa nurmikolla auringossa ja siemailin Coca Colaa, kun Kirill ylitti ajanottomaton täysin uupuneena. Tällä kertaa Jussi ei päässyt sanaseppoilemaan, että hävisin Kirillä.

Karvinen saapui kolmoskukkulan päälle yllättävän nopeasti (hän jäi minulle vain viisi minuuttia, vaikka oletin eron olevan suurempi) ja jäimme odottelemaan Jussia ja Ollia. Jussi saapui noin 20 minuutin kuluttua, mutta Ollilla oli taas ollut huono tuuri: kumi oli puhjennut ja aikaa paloi.

WP_20150820_11_37_42_Pro

Ollin pyörä pääsi jälleen Mavicin poikien hoitoon.

Ollin pyörä pääsi jälleen Mavicin poikien hoitoon.

Keräsimme huipulla porukan kokoon ja lähdimme laskuun. Alamäen jälkeen olisi pitkä, n. 25 kilometrin laaksonpohja, jossa porukassa ajamisesta on hyötyä.

Moni ajattelee, että pyöräily on yksilölaji, mutta todellisuudessa maantiepyöräily on mitä suurimmissa määrin joukkuelaji. Joukkueessa on ajajilla erilaisia rooleja ja työnkuvia. Tällaisessa Haute Routessa kaikki toki ajavat vain itselleen, mutta tasaisella joukkue antaa todella paljon hyötyä, kun ajetaan jonossa ja vaihdetaan vetovuoroja tasaisesti. Jonon hännillä voi olla jopa välillä polkemattakin, vaikka kärkimies painaa menemään reidet hapoilla Varsinkin vastatuulella hyöty on todella suuri.

Viimeiseen nousuun lähdimme Karvisen kanssa rinta rinnan. Meillä oli hyvä parisuhdetta ylläpitävä tekijä: musiikki. Karvisen iPhone soitti pyörässäni olevan Bluetooth-kaiuttimen kautta nousumusiikkia, joten emme voineet ajaa kolmea metriä kauempaa toisistamme. Muutoin musiikki pätki.

Nousu Superbagnèresin (1791m) päälle oli 12 kilometriä pitkä ja nousi yhteensä 929 metriä. Todellisuudessa ylämäkeä ajettiin jo Bagnères-de-Luchonista saakka, eli yhteensä 18 kilometriä. Nousu oli välillä varsin jyrkkäkin, mutta pääsääntöisesti profiili oli 6%-8% välillä. Karvinen toimi vattimittarinani ilmoittaen aina, jos mentiin liian kovaa. Taivas oli sininen, laaksossa oli 30 astetta ja nousussa hiki valui pienenä jokena alamäkeen.

Päätimme ajaa yhdessä, sillä päivä oli ollut todella pitkä ja toisen tsempistä sai itsellekin voimaa. Kuitenkin viisi kilometriä ennen maalia saisi lähteä irti, jos menohaluja olisi. Viiden kilometrin kyltin nähtyämme päätimme yhteistuumin siirtää irtioton neljään, sitten kolmeen ja viimein kahteen kilometriin. Kahdessa kilometrissä Karvisella takareisi nykäisi alkavan krampin merkiksi ja totesin itsekin, että erityisiä haluja sankariajoon ei ole. Niinpä päädyimme ajamaan maaliviivan yli rinta rinnan. Väsyneinä, mutta ah, niin kliseisen onnellisina. Päädyimme jopa videolle (hyvin lyhyesti toki), joka on täällä.

Ylhäällä aurinko paistoi ja oli todella kuuma, vaikka olimme lähes 1800 metrin korkeudessa. Palkinto-olut maistui taivaalliselle ja Riders’ Lunch maittoi. Vihdoin nousin viimevuotiselle tasolleni, ollen etapin 152 ja toiseksi paras suomalainen. Vain Mika oli taas nopeampi. Se hänelle suotakoon, sillä hän on sentään luvannut hoitaa vaimonsa huomenna Toulouseen maaliviivalle kera parin kylmän samppanjapullon. Mukava vaimo – hänelläkin. Vaikka en vielä tunnekaan.

Palkinto-olut maistuu vallan mainiolta, kun sen eteen on nähnyt vähän (siis paljon) vaivaa.

Palkinto-olut maistuu vallan mainiolta, kun sen eteen on nähnyt vähän (siis paljon) vaivaa.

Syötyäni lähdin alas hotellille ja vasta alamäessä tajusin, kuinka pitkä ja jyrkkäkin nousu oli ollut. Järin tarkkoja muistikuvia minulla ei päivän mistään osuudesta ollut ja tätä kirjoitusta varten jouduimme yhdessä muistelemaan, minkälainen mikäkin pätkä olikaan. Väsymys ja rasitus sulkevat turhat asiat aivojen ulkopuolelle ja mieli keskittyy vain vaadittujen toimintojen ylläpitoon.

Bagnères-de-Luchon osoittautui todella mukavaksi kyläksi. Päädyimme syömään vaihteluksi vietnamilaista pienen kävelykadun varrelle ja saimme kuulla iloksemme kevyttä tunnelmamusiikkia, kun paikallinen torvisoittokunta latasi täysillä keuhkoilla marssimusiikkia pöytämme vieressä. Se siitä keskustelusta.

Ennen varsinaista illallista söimme Mikan ja Ollin kanssa "pienet" alkupalat. Päivän karkeloissa kuluu tuhansia ylimääräisiä kaloreita, joten jostain ne on takaisin saatava.

Ennen varsinaista illallista söimme Mikan ja Ollin kanssa ”pienet” alkupalat. Päivän karkeloissa kuluu tuhansia ylimääräisiä kaloreita, joten jostain ne on takaisin saatava.

Kävellessämme takaisin hotellille päädyimme simuloimaan ”pelotonin” eli pyöräilijäjoukon toimintaa, mikäli kävelijät toimisivat samoin. Se oli varsin hupaisaa. Kävelimme jonossa ja jonon ensimmäinen ilmoitti aina perässä tulijoille käsimerkein edessä olevista vaaroista. Sivulle huitomalla varoitettiin pysäköidyistä autoista, kättä alaspäin heiluttamalla ilmoitettiin sorasta asfaltilla ja kättä vasemmalta oikealle maata kohti heiluttaen kerrottiin jostain tien poikittain ylittävästä esteestä, kuten vaikka junaraiteista. Suojatietä ylittäessä etummainen nosti aina kätensä lähestyvien autojen suuntaan varoittaen autoilijaa perässä tulevista pyöräilijöistä (tässä tapauksessa kävelijöistä) ja tasaisin väliajoin joku jättäytyy jonon perälle nauttimaan energiageeliä tai pysähtyy porttikongiin tarpeilleen (tätä emme simuloineet).

Kyllä, näytimme idiooteilta, mutta siltä pyöräilijöiden käytöskoodisto kävelijöiden maailmaan näyttäisi. Vaimoni isoisää mukaillen: Pyöräilijää ei tule ymmärtää. Pyöräilijää tulee rakastaa.

Onneksi pian pääsee kotiin ja takaisin kiinni arkeen ja reaalimaailmaan. Ja perheen pariin!

Petri

Haute Route Pyreneet 2015 – päivä 5

19.8.2015 keskiviikko – Time Trial

PYREN_Stage2015-05Pyrenees_Profile_Base5-01-3006

Tämän piti olla päivä, jolloin sai nukkua hyvin ja pitkään. Menen kuitenkin liian myöhään nukkumaan enkä oikein saa unta. Näen unta, että olen pukeutunut löysiin surffarishortseihin. Niiden päälle olen laittanut löysät ulkoiluhousut (sauvakävelyhousut) ja jalassa on tavalliset lenkkarit. Sitten tulee lähtökäsky. Olen pyöräni selässä tajuten, että näillä varusteilla tuskin koskaan pääsen edes mäkeä ylös asti.

Istahdan ojan reunalle ja alan etsimään repustani oikeita ajovaatteita, niitä kuitenkaan löytämättä. Aikaa kuluu puolisentuntia ja totean, että läskiksi meni. Aivan turha enää edes yrittää.

Herään läpimärkänä hiestä. Peittoni on märkä ja kylmä sekä painava. Lakana on vain märkä ja kylmä. Tätäkö varten meille annettiin kertakäyttöiset suojalakanat, joita yleensä pedataan lapsille mahdollista yökastelua varten? Järjestäjät tiesivät, että Time Trial stressaa joitakin kuskeja?

Herätys on todella epämiellyttävä ja kestää kauan, että saan taas unta. Siinä meni ne yöunet.

Aamulla herään seitsemältä, vaikka olisin voinut nukkua kahdeksaan. En tiedä, miksi heräsin, mutta jalkani tuntuvat betonista tehdyiltä. Tästä tulee kiva päivä.

Taivas on vielä aamulla pilvessä, mutta ennuste lupaa aurinkoista keliä.

Poljemme kisakylään aamiaiselle. Ilma on todella kylmä, mutta luotan, että ylämäki lämmittää kylmemmänkin kaverin.

Henkilökohtaisessa aika-ajossa (Time Trial) lähdetään käännetyssä järjestyksessä, eli hitaimmat ensin. Oma slottini oli 9.30 maissa. Kuskit lähtevät 20 sekunnin välein ja heti perääni lähtisi Juha, joka johti minua muutamalla (taisi olla seitsemällä) sekunnilla kokonaistuloksissa. Lähtö oli myöhässä, joten pystyimme lämmittelemään lihaksia kaikessa rauhassa – auringossa löhöillen.

Näin ne ammattilaisetkin lämmittelevät.

Näin ne ammattilaisetkin lämmittelevät.

Vedän kovaa, jos pystyn, ajattelin. Mutta pystynkö? Se selviää, kun lähtee polkemaan. Jalat tuntuivat aamun ensimmäisessä muutaman metrin nyppylässä kohti lähtöaluetta siirtyessä jäykiltä ja väsyneiltä. Nousun ensimmäinen viisi kilometriä tulisi olemaan todella raakaa kipuamista 10% keskiarvolla. Siinä sen sitten näkisi, miten kulkee.

Startista ajettiin 1,5 kilometriä kylän läpi ennen ajanoton alkamista. Aikamaton yli ajettuani annoin mennä. Yleensä poljen 130-140 lyönnin keskisykkeellä. Nyt nostin sykkeen välittömästi 165 tienoilla. Tämä on vain kymmenen kilometriä ja mitä kovempaa poljen, sitä nopeammin olen ylhäällä – ajattelin. Joten annoin mennä.

Otin tavoitteekseni etsiä näköpiiriini keltaiset kengät. Ollilla oli nimittäin uudet tossut jalassa ja hän lähti viitisen minuuttia ennen minua. Jos hänet ohitan, niin tahti on hyvä.

Ensimmäisen viiden kilometrin aikana en kovin montaa kuskia ohittanut. Musiikki pauhasi vaakaputkesta täysillä, ajoin putkelta minkä pystyin ja hämmästelin, että kilometritaulut itse asiassa tulevat vastaan mukavan vikkelään tahtiin.

Ohitin Ollin jossain puolessa välissä ja myönnän, että saatuani hänet niinkin pian näköpiiriini, iskin tauluun täysin uudet tehot. Lensin Ollin ohi niin kovaa, että seuraavaan mutkaan päästyäni olivat reidet hapoilla. Fiksua? Ei, mutta näyttävää.

Nousun puolivälissä tuli pieni lasku ja sitten mäki jatkui n. 8% tasaisena puurtamisena. Laskusta eteenpäin nostin vauhtia entisestään ja selkiä alkoi tulla vastaan jatkuvana virtana. Ohitin noin 30 kuskia ja yksi meni minusta ohi. Jalka siis toimi.

Maali tuli kuin yllättäen vastaan ja olin kiivennyt 10 kilometriä ja 950 metriä vertikaalia aikaan 46:21. Yllätyin hieman itsekin vauhdista, sillä nousutahti oli reilusti yli kilometri tunnissa. Vanhaa kunnon sveitsivauhtia!

Lopputuloksissa olin sijalla tasan 100 ja mikä tärkeintä: olin tiimin nopein! Jopa tiimimme kovin kaveri, Mika (ps. Mikan anopille lämpimiä terveisiä!) jäi taakse.

Olli maalissa.

Olli maalissa.

Jussi maalissa.

Jussi maalissa.

Loppupäivä kului aurinkoisesta kelistä nauttiessa ja akkuja huomista varten ladatessa sekä tuliaisia ostellessa. Siinä onkin haastetta, sillä pojat ovat toivoneet frisbeegolfvälineitä eikä tässä maassa ole kuultukaan koko lajista. Kunhan selviän tuliaishaasteesta, niin huomenna olisi edessä viikon viimeinen haaste (ehkä viikon pahin): 120 kilometriä neljän tonnin nousumetreillä.

Sitä odotellessa…

Petri

WP_20150819_12_09_58_Pro

Hieman rennommilla vermeillä lounaalle lyhyen päivän jälkeen.

Hieman rennommilla vermeillä lounaalle lyhyen päivän jälkeen.

Haute Route Pyreneet – päivä 4.

18.8.2015 torstai – kadonnutta kuntoa löytämässä

PYREN_StageMaps2015-04Pyrenees_Profile_Base4-01-3006

Aloitetaan tekemällä selväksi, että eräs lukijani, jota kutsuttakoon Olliksi ja joka saattaa olla joukkuetoverini, antoi palautetta edellisestä blogistani. Olen saanut kiellon käyttää sanaa ”legendaarinen” seuraavan 36 tunnin ajan. Itsekään en pidä tautologiasta, joten tänään lupaan välttää sanaa legendaarinen. Legendaarinen-sanan sijaan joudun siis käyttämään joitakin muita kuvaavia sanoja kertoessani noista legendaarisista nousuista joita tänään poljimme. Sinänsä harmi, sillä legendaarinen olisi ollut kovin toimiva sana taas tänäänkin, mutta koska legendaarinen-sana on totaalikiellossa, en legendaarinen-sanaa enää käytä.

Sen sijaan käytän sanaa ”legendarisch” – olemmehan me sentään ulkomailla. Saatan käyttää myös sanoja ”magee” tai ”sigamagee”, sillä lukijani Olli saattaa asua pääkaupunkiseudun murrealueella. Mahdollisuuksien mukaan käytän Tourmaletin noususta sanoja ”eeppinen” tai ”jäätävä”, mikäli magee ei riitä kuvaamaan poljetun pätkän legendaarisuutta. Oho. Anteeksi.

Ja sitten asiaan.

Tämä Haute Route alkaa pian olla taputeltu. Huomenna on nimittäin lepopäivä lyhyen Time Trialin muodossa ja sitten on enää yksi jäätävän kova päivä. Siitä taitaa tulla sigamageeta. Siksi tämän päivän eeppiseen Tourmaletin nousuun lähdin varsin hyvällä fiiliksellä. Kun Tourmaletin huippu jäisi taakse, olisi maali lähempänä kuin startti. Ganz legendarisch!

Tavallaan olen vallan tyytyväinen, että menneiden viikkojen huippuhelteitä ei Pyreneillä näy. Silti auringonpaiste olisi kiva juttu. Aurinko motivoi ja innostaa. Ja myös lämmittää. Tänään oli aika kylmää, varsinkin tuon jäätävän Tourmaletin varsin viileässä laskussa.

Tourmalet nousee 1500 metriä 20 kilometrin matkalla ja on reissumme korkein huippu. Pidin noususta, sillä se oli tasaista 8% nousua (sitten kun se alkoi nousemaan) ja tie oli mutkitteleva. Jotkut kutsuvat sitä myös serpentiiniksi. Serpentiinitie rytmittää nousua kivasti, sillä seuraavaan mutkaan on aina pienen ihmisen käsitettävissä oleva matka. Sen sijaan kohti taivasta suoraan nouseva tie on henkisesti paljon rankempi.

Sää ei hellinyt, sillä lämpötila putosi pikkuhiljaa alle kymmenen asteen ja huipulla oli enää kahdeksan astetta lämpöä. Hetki ennen huippua aurinkokin näyttäytyi ja pilvimassaan tuli eeppisen maagisia ”reikiä”, josta näkyi osa ympäröivistä legenda… anteeksi hienoista maisemista.

Maisemia matkalta. Silloin kun pilvestä näki.

Maisemia matkalta. Silloin kun pilvestä näki.

Kohti Tourmaletin huippua.

Kohti Tourmaletin huippua.

Kilometri jäljellä Tourmaletin huipulle ja vuoretkin näkyvät!

Kilometri jäljellä Tourmaletin huipulle ja vuoretkin näkyvät!

Huipulle saavuimme pienen kirikisan saattelemana. Olli, joka saattaa olla tai saattaa olla olematta tautologiaani puuttunut lukija, otti kirin vain sataa metriä ennen ajanottomattoa ja häviöni jäi kirvelemään kuin haihtuneen hien suola iholle.

Tourmaletin huipulta. Näytän väsyneeltä ja ehkä sitä jo olenkin.

Tourmaletin huipulta. Näytän väsyneeltä ja ehkä sitä jo olenkin. Hymy irtosi kuitenkin kameraan.

Vuorella ei kauaa viihtynyt, vaikka järjestäjät ilmoittivatkin, että alamäkeä ei turvallisuussyistä kellotettaisi. Syykin oli vallan selvä ja hyvä.

Kun kurkisti vuoren toiselle puolelle, ei nähnyt enää eteensä. Pilvimassa roikkui siellä tiukasti ja päättäväisesti. Puin päälleni kaiken mitä paitani taskuista löysin (irtohihat, tuuliliivin ja sadetakin) ja lähdin laskuun.

Näkyvyys oli pahimmillaan vain kymmenen metriä ja tie märkä. Kiitin onneani, että pyörässäni oli vilkkuvalo sekä edessä että takana. Se toi hieman turvallisuuden tunnetta, kun vastaantuleva autoilija saattoi nähdä minut jo hieman ennen konepeltiään.

Mitä alemmas pääsimme, sitä paremmaksi näkyvyys kävi. Mutta sitä enemmän oli tiellä myös paskaa. Anteeksi kielenkäyttöni, mutta sillä tie oli peitetty. Tien molemmin puolin laidunsi lehmiä, lampaita ja vuohia. Jostain syystä ne kaikki tekivät ainakin suuren osan jätöksistään tielle. Hieman ennen erästä kylää oli noin sadan metrin pätkä, joka oli märkä ja noin kahden senttimetrin sontakerroksen peitossa kauttaaltaan. Siinä kohtaa ajoin todella, todella hiljaa. Haluni kaatua ja harrastaa liukumäkeä lampaansonnassa oli hyvin lähellä nollaa. Kovempaa ajaneiden pyörät haisivat sille itselleen loput 70 kilometriä.

Tie täynnä sitä itseään.

Tie täynnä sitä itseään.

Tourmaletin laskun jälkeen odotin seuraavaa nousua innolla: siinä tulisi vihdoin lämmin. Ei tämä lasku toki ollut mitään viime vuoden Julierpassin tai Furkapassin nollalämpötiloihin ja hallitsemattomaan horkkatärinään, mutta kylmä tässäkin tuli.

Seuraava nousu oli Col d’Aspin, joka nousee 14 kilometrin matkalla yhteensä 658 metriä 1489 metrin korkeuteen. Siis tuollainen pikkunyppylä, jonka yli mennään heittämällä.

Nousu oli tasaista työntekoa. Ajattelin, että pyöräily on todella yksinkertaisten ihmisten hommaa. Mitään muuta ei tarvitse tehdä, kuin pyörittää kampia. Jossain tutkimuksessa oli analysoitu mitä maratoonarit ajattelevat juostessaan. Tulos oli hämmästyttävä: he ajattelevat juoksua. Sama tulos tulisi fillaristeista: he ajattelevat pyöräilyä. Sitä, kuinka monta metriä on vielä poljettavan ylös tai eteenpäin, missä kohtaa juoda tai syödä, kuinka paljon on jo poljettu jne jne. Ainakaan itse en kykene tiukassa nousussa juuri muuhun kuin tuijottamaan eturengastani ja polkemaan. Sekä ajattelemaan polkemista tai siihen liittyviä asioita.

Omaa mieltä voi myös yrittää hämätä. Musiikki toimii siinä hyvin. Olemme saaneet jo legendaari… anteeksi jäätävän maineen pelotonissa, sillä olen se Petri Suomesta, joka popittaa nousut ja motivoi muitakin polkemaan kovempaa. Toki joillekin kuskeille olemme aiheuttaneet lieviä skitsofrenisiä oireita, sillä meitä on kaksi Petriä Suomesta, jotka popittavat nousuissa motivaatiomusiikkia. Eräskin herra, jota en ollut koskaan tavannut, tuli tänään maalissa kättelemään ja kiittelemään Tourmaletin tsempistä. Oli lukenut lapustani nimen Petri ja nähnyt Suomen lipun. En tohtinut mainita, että se taisi olla kaimani Karvinen. Ihan sama, kunhan motivoidaan!

Itse käytän musiikkia kahdella tavalla: soitan niin järkyttävää tavaraa, että haluan olla nopeasti ylhäällä (tänään oli yhtenä soittolistana suomalainen 90-luvun punk tuntemattomilta orkestereilta. Näin sanalla sanoen aivan maagista scheissea.) tai sitten hyvää, tarttuvaa musiikkia, jonka tahtiin jalat pyörivät nopeammin. Huomenna kokeilen ehkä Celine Dionin My heart will go on-biisiä repeatilla koko Time Trialin. Toimiikohan?

Tykitin viimeiset kaksi kilometriä nousua kovilla sykkeillä ja kostin lukijani Ollin edellisen mäen kirivoiton. Hän jäi kauas taakse. Onneksi.

Ja takaisin asiaan. Taas.

Col d’Aspinin huipulta alas tuleva mäki oli mahtava! Siinä oli pitkiä pätkiä, jossa vauhti oli yli 70 km/h ja silti homma tuntui hallitulta. En toki muutenkaan aja siten, että homma tuntuisi lähtevän lapasesta. Taisin tehdä oman viiden kilometrin ennätykseni, sillä nopein 5 km taittui aikaan 5min 44 sek. Keskinopeus on tuossa kunnossa (52,3km/h), sillä viiteen kilometriin osuu aina myös muutama jarrutettava mutkakin.

Laskun jälkeen oli laaksoa edessä noin 15 kilometriä ennen viimeistä nousua, joka oli Col d’Azet. Tämä ”legendarisch” nyppylä nousee 580 metriä 6,8 kilometrin matkalla 1580 metrin korkeuteen. Azet oli päivän tiukun nousu. Sain siinä kaveriksi aussin, joka ihmetteli, miksi kukaan ei kertonut, että tämä olisi näin rankkaa. Juttelimme niitä näitä ja nautin siitä, että matka taittui ilman, että jouduin miettimään mitään. Veikkasimme, kuinka monta metriä etenisimme yhden biisin aikana. Itse veikkasin kilometriä ja Jacques veikkasi 700 metriä. Hän voitti. Aika hidasta tuo kiipeäminen.

Jacques laskeskeli neljä kilometriä ennen huippua, että seitsemän biisin jälkeen olemme ylhäällä. Totesin, että en kykene kuuntelemaan suomalaista ysäripunkkia enää kuin viisi biisiä, joten nousin putkelle, nostin sykkeen 148:sta 170:een ja annoin mennä. Jätin seuralaisia neljä minuuttia viimeisen neljän kilometrin aikana ja jonkun kellaribändin lopetellessa viidennen biisin kirkumista ylitin maaliviivan 4 tunnin ja 46 minuutin ajon jälkeen. Taas tuli polteltua tulitikkuja nousujen täysin turhissa kireissä (niin, jos kirin viimeisten kolmen päivän aikana 40 minuuttia, niin nousen parhaan 200 kuskin joukkoon. Ja sehän vasta meriitti onkin!), mutta mitä sitten. Päivän kokonaisaika satulassa oli 6 tuntia 6 minuuttia ja matka 113 kilometriä, kun lasketaan mukaan kellottamattomat osuudet.

Azetin huipulta. Tässä kohtaa jo oikeasti väsytti.

Viimeisen nyppylän laella Ollin ja kanadalaisen Jamien kanssa. Jamie on viihtynyt seurassamme musiikista huolimatta jo useamman päivän.

Viimeisen nyppylän laella Ollin ja kanadalaisen Jamien kanssa. Jamie on viihtynyt seurassamme musiikista huolimatta jo useamman päivän.

Jollain oudolla tavalla pidän siitä, että tajuntani kapenee hyvin rajalliseksi, sydän hakkaa, hikeä valuu ja on vain yksi tehtävä: polkea niin kovaa kuin pystyy.

Kipu on kaikilla sama, vain vauhti muuttuu. Kuulin myöhemmin, että olin päivän nopein suomalainen viimeisessä nousussa. Ehkä se kadonnut kuntokin tuolta pian löytyy!

Näillä mietteillä kohti huomista Time Trialia. Viime vuonna se oli ”minun päiväni” ja ajattelin, että huomenna voisi olla taas näin. Riittää, että laitan katseen kohti maata ja poljen.

Kisakylämme on Saint-Lary Soulanissa. Todella mukava kylä.

Kisakylämme on Saint-Lary Soulanissa. Todella mukava kylä.

Täältä tähän,

Petri

Haute Route Pyreneet 2015 – päivä 3

Maanantai 17.8.2015 – kohti parempaa

PYREN_StageMaps2015-03Pyrenees_Profile_Base3-01-3006

Viime vuonna jokainen päivä tuntui edellistä rankemmalta. Tänä vuonna näin ei voi olla, koska ensimmäinen päivä oli infernaalinen. Tai jos näin olisi, olisin ostanut aikaistetun lennon kotiin jo eiliselle.

Tänään aamu valkeni pilvisenä, mutta kohtalaisen lämpimänä Paussa. Jälleen kerran olin nukkunut vailla minkäänlaista häiriötä, eli siis vallan mainiosti. Kello soi 6.30. Tai sen piti soida, mutta Karvisella se soi jo 6.15, joten vartti jäi suloisia uniani näkemättä.

Tunnustelin kroppaani sängyssä: kaikki paikat tuntuvat kohtalaisen hyviltä. Erityistä kipua ei ollut missään. Jopa eilen vaivanneet polvet (tai oikeastaan polvilumpiot – en tiennyt, että niilläkin on tunteet!) tuntuivat taas normaaleilta. Lähdin siis hyvillä mielin aamupalalle.

Starttiin polkiessa huomasin, että olo on puolet parempi kuin eilen: vain vasen polvi vihloi. Oikea tuntui kuin siihen ei olisi koskaan koskenutkaan. Tämä fakta piristi mieltä.

WP_20150817_07_45_50_Pro

Tänään ajettiin myös Lyytin sponsoroiman Medilaser-Specializedin väreissä.

Kerroin eilen, että pidän selkeistä tasaisista osuuksista, nousuista ja laskuista. Ilmeisesti järjestäjät tiesivät tämän ja ajattelivat, että liian helpolla ei Hollménia päästetä. Reitti oli perinteistä ylös-alas –meininkiä taas heti lähdöstä. Parinkymmenen kilometrin jälkeen totesin, että on aika siirtyä käyttämään dopingia. Tosin täysin sallittua, eli parasetamolia Paratabsin muodossa. Vasen polvi sattui jokaisella polkaisulla siten, että tilanne vaati droppeja.

Puolen tunnin jälkeen lääkityksen aloituksesta tilanne parani ja pystyin taas nauttimaan pyöräilystä. Helpotus.

Nousua kertyi mittariin kummuista lähes 700 metriä jo ennen päivän ensimmäistä virallista nousua, joka oli Col du Soulor. Mäki nousi 1474 metrin korkeuteen 22,5 kilometrin matkalla. Nousua kertyi tästä nyppylästä kerralla 1194 metriä, joten varsin kookas mäki oli kyseessä.

Pidin noususta. Polkeminen tuntui hyvältä ja kehoni toimii selkeästi parhaiten, kun se saa tehdä yhtä tiettyä asiaa pitkään samalla teholla. En ole salibadymies, joka jaksaa tehdä nollasta sataan –sprinttejä montaa peräkkäin. Mutta kun diesel lähtee käyntiin, niin se ei helpolla pysähdy.

Ensimmäisen nousun huipulla. Kuten näkyy, ei tämä kovin veristä kilpailua ole, kun kuviinkin on aikaa.

Ensimmäisen nousun huipulla. Kuten näkyy, ei tämä kovin veristä kilpailua ole, kun kuviinkin on aikaa.

Nousu oli hyvin tasainen ja kulki osittain samaa tietä, jota eilen tulimme alas Col d’Aubisquelta. Huipulla odotti jälleen tankkauspiste, joka oli paras koskaan kokemani. Sana paras täytyy tässä laittaa mittasuhteisiin: siellä oli sekä suolakeksejä että salamia! Tein niistä hampurilaisia (ohje: alle kolme suolakeksiä, väliin kolme salamisiivua ja päälle kolme keksiä. Nauti.) ja söin niitä hyvällä ruokahalulla niin kauan, että Olli kyllästyi ja lähti tykittämään alamäkeä. Sitten lähti Jussikin. Ajattelin saavani heidät kiinni alamäessä, mutta toisin kävi. Kohtasimme kuitenkin pian ajanoton päättymisen jälkeen ja lähdimme ajamaan kohti seuraavaa nousua, joka oli sekin legendaarinen: Hautacam.

Päivän molemmat nousut ovat vakiokamaa Tourilla. Hautacam on legendaarinen lähinnä sen vuoksi, että usein etapin maali on vuoren päällä. Tai itse asiassa Hautacam ei varsinaisesti ole vuoren ylittävä tie, vaan vuorella sijaitsevaan hiihtokeskukseen johtava tie.

Hautacam (1520 metriä korkea, 13,3 km pitkä ja 1194 metriä korkeuseroa) oli vaativampi kuin edellinen nousu. Keskijyrkkyys on 8,2%, mutta jälleen oli useita pätkiä, joissa Garmin näytti jyrkkyydeksi jopa 14%. Poljimme jälleen Jussin ja Ollin kanssa kimpassa. Seurassamme viihtyi myös jo viime vuoden HR:lta tuttu Jamie Kanadasta. Poppi pauhaa porukassamme aina ylämäessä ja olemmekin keränneet harrastuksellamme jo lähes legendaarisen maineen ajajien keskuudessa. Lähdössä jo kysellään, että mitä tänään ylämäessä soi.

Gruppo Musica (kuvaaja ja DJ kameran takana)

Gruppo Musica (kuvaaja ja DJ kameran takana)

Vaikka nousu hikoiluttikin, jaksoin sen hyvin ylös. Pari kilometriä ennen maalia päätin polttaa vähän tulitikkuja ja tykittää minkä jaksoin maaliin. Termi ”polttaa tulitikkuja” on yleinen pyöräilijöiden keskuudessa. Jokaiselle kuskille on jaettu askillinen tikkuja, joita voi halutessaan poltella omaan tahtiin omissa irtiotoissaan. Kun aski tyhjenee, saattaa kuskin matka loppua siihen.

Tiesin, että lopun repimisessä ei ollut mitään järkeä, mutta kivaa se oli. Poljin niin kovaa kuin pystyin. Sydän hakkasi yli 170 sykkeellä ja tuijotin vain etupyörääni. Enää kilometri. 600 metriä. 400 metriä. Vielä loppukiri. Ja maali!

Olin niin keskittynyt, että en edes huomannut tien vieressä olleita hevosia, paitsi myöhemmin kuvista. Valokuvaajan bongasin, koitin vääntää hymyn ja hieman irroitella. Komea keuliminen jäi kuitenkin vauhdista johtuen yritykseksi…

hautacam wheelie

Hautacamilta piti vielä ajaa alas takaisin kylään ja sieltä hotellille. Paluumatkaakin kertyi melkein 23 kilometriä, joten päivän kokonaissaldo oli yli 130 kilometriä ja 3200 metriä nousua. Aikaa kului kisasuoritukseen 5h 14min ja kaloreita pitää illan aikana tankata takaisin taas noin 4500.

Pitää syödä, että jaksaa… nukkua.

Pitää syödä, että jaksaa… nukkua.

Nyt on jo lähes puolet takana, sillä viides päivä on hyvin lyhyt henkilökohtainen Time Trial. Tässä vaiheessa alkaa aina tulemaan ikävä jo kotiinkin. Lapset aloittavat huomenna taas koulun ja nuorimmainen palaa päiväkotiin. Onneksi kotona on heillä hyvä äiti, joka ymmärtää miehensä sinänsä täysin turhanpäiväistä fillaritouhotustaan ja organisoi arjen kuntoon taas aamusta. Eli terveisiä myös kotiin :)

Haute Route Pyreneet 2015 – päivä 2. Hyvän fiiliksen päivä.

Sunnuntai 16.8.2015

Reitti kartalla. Pausta Pauhun. Lausutaan "pöö", eli pööstä pööhön.

Reitti kartalla. Pausta Pauhun. Lausutaan ”pöö”, eli pööstä pööhön.

Päivän profiili. Helppo nakki.

Päivän profiili. Helppo nakki.

Nukuin kuin tukki, kunnes kello herätti klo 6.00. Starttiin oli aikaa 1,5 tuntia ja tavaroita ei tarvitse pakata ennen lähtöä, sillä tämän vuoden Haute Routella yövymme jopa kahdesti samassa hotellissa. Aikaa säästyy sekä illalla että aamulla mukavasti lepäämiseen.

Aamiaiseksi söin kaikkea, mitä jaksoi suuhun tunkea Croisantteja, jugurttia, kahvia, mysliä, kinkkua, juustoa ja leipää. Tiesin, että parin tunnin päästä olisi taas kauhea nälkä. Aamiaisen jälkeen ajokamat niskaan ja lyhyt siirtymä starttialueelle valmiina lähtöön. Olin päättänyt ottaa todella rauhallisesti, jotta eilisen katastrofi ei toistuisi. Tänään olisi luvassa isompi kasa kilometrejä, mutta vähemmän nousua kuin eilen. Kokonaismatka olisi 159 kilometriä, mutta nousua ”vain” 2550 metriä ja sekin olisi suoritettu jo 110 kilometrin kohdalla. Viimeiset 50 kilometriä olisi siis laskettelua alamäkeen tai rullailua tasaisella takaisin Pauhun.

Pidän päivistä, jotka rytmittyvät selkeään tasaiseen osioon tai osioihin, nousuihin ja laskuihin. En nauti eilisen kaltaisesta ylös-alas –siirtymästä. Tänään oli luvassa siis toivomani päivä ja kelikin oli mitä parhain. Aurinkoa ja kuitenkin kohtalaisen viileää, ainakin aamupäivästä.

Startissa. Päätimme edustaa tänään triathlonseuraamme SKB:tä

Startissa. Päätimme edustaa tänään triathlonseuraamme SKB:tä. Vasemmalla Olli, sitten Jussi ja minä. Karvinen jossain kateissa ja Mika odotti lähtölaukausta ketjut kireällä.

Startti oli kello 7.30 ja ensimmäiset 10 kilometriä ajoimme ”convoyssa”, eli saattueessa ilman ajanottoa. Luvassa oli kaksi nousua, ilmeisesti molemmat Tour de Francen aika vakiokamaa. Matkaa ensimmäisen nousun alkuun oli 50 kilometriä ja nousun alkaessa kävi heti selväksi, että Col de Marie-Blanquen huipulle noustaisiin varsin reippailla prosenteilla. Alku oli loivaa, mutta viimeiset viisi kilometriä tuosta 9,3 km mittaisesta ja 709 metriä nousevasta nyppylästä olivat lähes infernaalisia. Tien sivulla oli sinisiä kylttejä, jotka kertoivat aina seuraavan kilometrin keskijyrkkyyden. Pahin bongaamani oli 13% keskijyrkkyys. Paikoitellen oma mittarini näytti 17%, jossa pienimmällä vaihteella madellaan putkelta ajaen viiden kilometrin tuntivauhtia kohti huippua.

Ensimmäisen nousunkin päällä vielä hymyilytti.

Ensimmäisen nousunkin päällä vielä hymyilytti. Ainakin hetken kameralle.

Mäen päällä nautin ”lounaan”, eli järjestäjien tarjoamia suolakeksejä, geeliä ja coca colaa. Todellista terveysruokaa.

Nousun palkitsi yksi upeimmista laskuista, mitä olen koskaan laskenut. Maisema oli kuin sadusta, kun vihreät niityt polveilivat kohti laaksoa ja tie oli kuin laskettelurinne mutkineen ja kumpuineen. Todellakin kiipeämisen arvoinen kukkula!

Lasku päättyi suoraan seuraavan nousun (Col d’Aubusque, 1709 m, 16,5 km pitkä ja 1293 metriä nousua) juurelle. Myös tässä alkuosa oli lähes tasaista, kunnes viimeiset kymmenen kilometriä ajettiin lähes 10% keskijyrkkyydellä.

Poljimme koko tiimi (pois lukien Mika, joka on kanssamme hieman eri suoritustasolla) kimpassa ja ”Gruppo Musican” poppikone jauhoi pienestä bluetooth-kaiuttimesta motivaatiomusiikkia koko ylämäen ajan.

Jussin vaihdeongelma hoituin Mavicin huoltoautolla kesken nousun.

Jussin vaihdeongelma hoituin Mavicin huoltoautolla kesken nousun.

Nousu oli rankka, mutta ryhmästä sai voimaa ja musiikki auttoi myös. Olen porukan ainoa, jolla ei ole wattimittaria pyörässä, sillä olen aina polkenut vain yrittäen kuunnella kroppaani: mennään siten kuin tuntuu hyvältä. Mutta tällä kertaa ajoimme wattien mukaisesti ja mikäli joku lähti keulimaan, muistuttivat muut liiallisen repimisen korjaavan sadon mahdollisesti jo ennen huippua.

Itse pelkäsin eilisen kaltaista kohtaloa, eli kramppeja. Onneksi ne loistivat poissaolollaan. Silti nousu oli pitkä ja vaativa. Helpotti, kun tiesi, että vaikka huipulta oli vielä yli 50 kilometriä takaisin kisakylään, olisi päivä silti siellä jo voitettu.

Kaunista, mutta vaativaa.

Kaunista, mutta vaativaa.

Ryhmästä saa voimaa ja motivaatiota.

Ryhmästä saa voimaa ja motivaatiota.

Iso haaste, kuten pitkä nousu, pitää oman mielenterveyden vuoksi paloitella jotenkin käsiteltävissä oleviin osatavoitteisiin. Minulla se tavoite oli tänään 200 metriä kerrallaan. Ajoin nimittäin aina 200 metriä satulasta polkien ja sitten nousin ajamaan 200 metrin matkan putkelta (seisaaltaan). Tämä toi vaihtelua, rasitti tasaisemmin eri lihaksi ja aina viiden vaihdon jälkeen huomasi, että taas oli yksi kilometri selätetty.

Saavuimme vihdoin huipulle ja otimme lopuksi vielä tiukan sprinttikisan kaimani Petrin kanssa. Fiilis oli mainio! Jalat jaksoivat, kramppeja ei ollut ja nyt oli pienen tankkauksen jälkeen enää alamäkinautiskelua auringon porottaessa siniseltä taivaalta.

Huipulla! Taustalla Tourillakin jossain vaiheessa vilahtaneet jättifillarit.

Huipulla! Taustalla Tourillakin jossain vaiheessa vilahtaneet jättifillarit.

Nautin laskusta paljon, vaikka se onkin yläselälle ja varsinkin käsien lihaksille (etenkin ojentajille) todella rankkaa. Parinkymmenen kilometrin lasku kestää vajaan puolituntia ja voit kuvitella miltä tuntuu olla staattisessa kumara-asennossa puolituntia ja jännittää koko ajan kaikkia lihaksia äärimmilleen.

Laskussa oli muutamia vaaranpaikkoja, kuten sisäkurvin varjopaikassa tiellä nukkuva lammas, mutta järjestäjä oli hienosti hoitanut turvapuolen. Lampaan vieressä oli safety-moottoripyörä, jonka kuski varoitti ajoissa kuskeja ja niinpä lammas sai jatkaa uniaan rauhassa. Ja me vauhdista nauttimista.

Saavuimme koko tiimi (paitsi siis Mika, joka oli meitä maalissa jo siviilit päällä vastassa) maaliin pari minuuttia alle seitsemän tunnin ajon (Stravassa pätkäni löytyy täältä: https://www.strava.com/activities/370308173). Saimme kouraamme kylmät Heinekenit ja hyppäsimme varjon alle aurinkotuoleille lepäämään. Hyvä fiilis hyvin sujuneesta päivästä!

Skippasin hieronnan ja preferoin lounasta (pizzaa ja jäätelöä Ollin seurassa) sekä päiväunia. Tunti unta teki ihmeitä siten, että illalla jaksoi syödä sillä tavalla erityisen reippaasti. Juuri kuten äiti aina opetti. Jokainen poika tilasi itselleen kaksi pääruokaa. Itse otin Salade Gourmandin ja pääruuaksi (no, kumpi oli kumpi?) pastaa merenherkuilla. Ei jäänyt nälkä. Ehkä isoimman tilauksen suoritti Karvinen, joka otti yllättäen pari lasagnea. Toisen alkuruuaksi ja toisen pääruuaksi.

Nälkä? Kyllä!

Nälkä? Kyllä!

Nyt enää kamojen pakkaus, ajoasun valinta (tänään SKB Racingin asu toimi hyvin -> uskaltaakohan huomiseksi vaihtaa?) ja sitten unta kuuppaan. Huomenna olisi luvassa taas helppo päivä (tämä on sisäistä psyykkausta…), eli n. 100 km ja kolmisen kilometriä nousua. Otan rauhallisesti, niin eiköhän se siitä. Ainoa asia, joka tällä hetkellä mietityttää, on polvieni kunto. Lumpioiden takana tuntuu jatkuvaa pientä kipua, mutta eiköhän se siitä kun jalat taas lämpenevät.

Tähän loppuun vielä kisaorganisaation nappaama kuva, jossa hymystä huolimatta häviän kirikamppailun kaimalleni Karviselle.

Tähän loppuun vielä kisaorganisaation nappaama kuva, jossa hymystä huolimatta häviän kirikamppailun kaimalleni Karviselle.

Haute Route, päivä 1, eli ”luulot pois” -päivä

Lauantai 15.8.2015

IMG_0548

Ensimmäisenä päivänä oli luvassa todella kova setti. Mutta kuinka kova, niin sitä ei pystynyt viikko-ohjelmasta päättelemään. Heräsimme 5.30, söimme aamiaista ja ajoimme lähtöalueelle. Fiilis oli hyvä, sillä Foreca oli luvannut koko päiväksi rankkaa sadetta, mutta aurinko näytti meille hymyilevät kasvonsa pilven takaa.

Starttasimme 11 kilometrin saattueessa kohti pistettä, jossa ajanotto alkaa.

Ensimmäisen kolarin näimme jo muutaman kilometrin jälkeen, kun Mikan ja minun vieressä ajanut kaveri veti liikenneympyrän liian tiukasti, osui kanttariin ja lensi kyljelleen pyörä edelleen kiinni kengissä. Oli metristä kiinni, ettei lento osunut meihin.

Kun ajanotto lähti käyntiin, oli luvassa ensimmäinen maistiainen siitä mitä oli luvassa. Vaikka kyseessä oli pieni nyppylä, 14% jyrkkyys lämmitti mukavasti reisiä.

Reitti meni ylös alas ensimmäiset 75 kilometriä ja ennen kuin lähdimme edes ensimmäiseen kunnon nousuun, oli Garminiin kertynyt tonnin verran nousukilometrejä.

Ajelin Ollin ja Jussin kanssa, mutta jossain vaiheessa totesin, että kavereita ei enää parinkymmenen hengen pelotonissamme näkynyt. Jussi oli ollut fiksu ja otti iisisti. Ollin epäonni sen sijaam jatkui. Märässä ja öljyisessä oikealla kääntyvässä mutkassa oli käännös mennyt hieman pitkäksi, joku törmäsi hänen takavaihtajaansa ja sitten lensikin useampi kuski ojaan. Onneksi Ollille ei käynyt kuinkaan, mutta vaihdelaatikosta katosi kolme pienintä vaihdetta. Se hieman haittaa jyrkkien mäkien polkemista, joten hän himmaili, kunnes Mavicin huoltoauto tuli kohdalle ja antoi vaihtajalle ensiapua.

Totesin ensimmäisessä nousussa (Col de Burdincurutcheta , 1,135M, 800M+ over 9km, 8.4%
), että päivän kolmen nousun helpohkoilta kuulostaneet keskimääräiset nousuprosentit (8, 6 ja 4,5%) voisi unohtaa. Nousussa oli pahimmillaan 17% jyrkkyyttä ja lähtökohtaisesti pyörittiin 10% paikkeilla. Nousuprosentteja tasoitti muutama tasainen osuus, mutta silloin kun mentiin ylös, mentiin jyrkkää. Tie oli märkä ja liukas. Jos jyrkässä kohdassa nousi putkelle, oli riski takarenkaan sutimiseen suuri. Totesin, että alas kannattaa tulla varovaisesti, varsinkin kun mitä ylemmäs mentiin, sitä tasaisemmin tie oli kuivuneen tai vielä märän lehmänpaskan peitossa. Liukumiinasta oli tullut liukumatto.

Huipulta oli lyhyt, parin kilometrin lasku ja päivän seuraava nousu (Col de Bagargui 1,327M, 316M+ over 6.5km, 4.9%
) alkoi. Lyhyt nousu oli sekin paikoitellen jyrkkä.

Bagarguin huipulta oli melkein 20 kilometrin alamäkitykittely. Tie oli onneksi kuiva ja myönnän, että nautin todella paljon mutkatien laskettelusta. Pidin toki koko ajan mielessä, että kotona odottaa vaimo ja kolme lasta eikä ihmisten ohittelu ole terveytensä tuhoamisen arvoista, mutta annoin mennä niin kovaa kuin nämä rajoitteet takaraivossa pystyin. Ja meninkin kovaa. Ohitin suunnilleen kaikki, jotka olivat ohittaneet minut nousussa.

Lasku päättyi suoraan viimeisen nousun (La Pierre Saint-Martin, 1,656M, 1,535M+ over 23.7km, 6.5%) juurelle. Luvut olivat vitsi, sillä ensimmäiset 10 kilometriä noustiin vain muutama sata metriä ja viimeisellä n. 14 kilometrillä kiivettiin pystysuoraa seinää. Koska poljeskelin yksin, kaipasin hieman henkistä tukea. Viritin Lumiani Mix Radion tangossa olevaan geelitaskuun, mutta totesin, että ainoa offlinessa oleva kanava oli Summer Chill Out. Rähinärokki olisi toiminut paremmin, varsinkin kun biiseissä oli tilanteeseen liiankin hyvin sopivia lausahduksia, kuten ”Nobody said it was easy. Nobody said it would be so hard.”

Viimeinen juomapiste tuli eteeni seitsemän kilometriä ennen maalia ja tankkasin vielä kokista, banaania, suolakeksejä ja kinkkua (noin neljä kertaa päivässä toistuva menu). Eräs vanhempi herra tuli etsimään jotain kramppeihinsa ja annoin hänelle taskustani suolaa sekä magnesiumtabletin. Totesin hiljaa mielessäni, että kaverilla tulee olemaan todella rankka loppupätkä, sillä nousua oli luvassa reilusti.

Lähdin polkemaan ja tuntui siltä, että vuori ilkkui minulle. Se halusi todella näyttää nykyiselle tasamaan asukille, että soitellen ei kannata lähteä sotaan. Päätin kuitenkin taistella, sillä matkaa ei ollut enää viittä kilometriä enempää. ”Haist ite!” totesin vuorelle mielessäni ja nousin ajamaan putkelta,

Porukkaa käveli, osa oli tien varressa hakkaamassa jalkojaan ja monella näytti olevan todella hankalaa. Oli se vuori hankala muillekin.

Ja sitten se iski. Ensiksi pieni napsahdus oikean jalan etureidessä ja sitten kunnon kramppi sisäreiden jänteeseen. Kirosin mielessäni. Miksi en itse tankannut suolaa ja magnesiumia kolme kilometriä sitten?

Pysähdyin, iskin suolaa kielen alle ja söin magnesiumtabletin. Et sinä minua vuori voita! Ja jatkoin matkaa. Puolen kilometrin jälkeen kovempi kramppi iski vasempaan sisäreiteen. Sama hoito ja jatkoin ajoa putkelta, sillä se rasitti enemmän etureisiä. Kilometrin päässä oikea etureisi iski lukkoon. Sama hoito. Sitten puoli kilometriä ja vasen etureisi. Aissaakeli! Se jo sattui ja nyt menee vaikeaksi. Matkaa on pari kilometriä ja nousua Garminin mukaan 200 metriä.

Puolen kilometrin välein pysähdyin, söin suolaa, hakkasin kulloinkin jumissa olevan kohdan auki ja kiroilin. Miksi en ole treenannut enemmän! Miksi en syönyt suolaa aiemmin? Miksi otin illallisella digestiivinkin? Idiootti!!

600 metriä ennen maalia iski kunnon tälli oikeaan jalkaan ja se ei ihan minuutissa loppunut. Risteystä valvova papparainen tuli näyttämään minulle, kuinka kramppeja hoidetaan. Hän venytteli malliksi molempia jalkojaan liikennemerkkiä vasten ja viittoi minua osallistumaan jumppaan. Kiitin kohteliaasti, mutta en päässyt pyöräni päältä pois.

Kun vihdoin sain jalan taittumaan polkimelle ja takapuoleni satulalle, juoksi papparainen vieressäni parikymmentä metriä minua työntäen. Sain hänen ystävällisyydestään voimaa pyörittää viimeiset parisataa kampikierrosta.

Ylitin maaliviivan seitsemän tunnin ja 10 minuutin jälkeen painaen vasemmalla kädelläni sisäreittä kramppia vältellen. 10 senttiä maaliviivan jälkeen pysäytin pyöräni ja makasin tankoni päällä muutaman minuutin kykenemättä nostamaan jalkojani vaakatangon yli.

Kyllä, olen hieman huolissani loppuviikosta.

***

Sijoitukseni oli loppujen lopuksi 218. Yhteensä kuskeja on 319. Viime vuonna olin paremmassa puolikkaassa. Tänä vuonna olen huonommassa kunnossa. Tulokset täällä.