Perjantaikokin blogi

Tänään illalla Turussa alkaa hullujen kokoontumisajot. Näissä karkeloissa nykytilaan tyytymättömät tapaavat kaltaisiaan kolmen päivän ajan saaden vertaistukea ja kuunnellen kohtalotovereidensa kuulumisia. Minä olen yksi heistä.

Näitä kaikkia hulluja yhdistää yrittäjyys ja nuori ikä. Muita yhteisiä nimittäviä tekijöitä ei ole, mutta eiköhän tuossa ole riittävästi. Mutta mitenkä niin hulluja?

Syvällisen itseanalyysin jälkeen olen tullut siihen tulokseen, että kyllä yrittäjyys on eräänlainen mielenvirhe tai geenivika. Monestihan sanotaan, että yrittäjyys on vielä verissä, joten tauti lienee sekä periytyvä että hoitamattomissa.

Taudin kuvaan kuuluu tyytymättömyys nykytilaan. Koskaan ei kaikki ole hyvin eikä mikään milloinkaan valmista. Aina voi tehdä paremmin tai enemmän. Kun yksi asia saadaan valmiiksi, on yrittäjä jo kurkkimassa nurkan taakse uusien ideoiden perässä ja työlistalla on iso kasa projekteja. Tavallinen ihminen sulkee projektikirjansa tyytyväisenä saatuaan hommat tehtyä, mutta yrittäjää vaivaa koko ajan tieto siitä, että mitään ei ole vielä saatu valmiiksi, vaan otettu vasta ensiaskel loppumattomalla tiellä.

Tautia sairastavat kärsivät myös lapsenomaisesta sinisilmäisyydestä – uskosta tulevaan ja yhdessä tekemisen voimaan. Jostain ihmeen syystä ei peruskoulu, lukio, ammattiliitot tai muutkaan instanssit ole onnistuneet kitkemään tätä tulevaisuudenuskoa pois yrittäjäparoista. Vaikka mitä tulisi eteen, niin yrittäjä toteaa, että ”kyllä se tästä, kun oikein yritetään. Kun yhdessä tsempataan, niin lopussa kiitos seisoo…”, vaikka väki ympärillä huutaisi mitä. Yrittäjä on kuin lisko, joka vaihtaa väriään olosuhteiden muuttuessa. Kun sademetsä muuttuu aavikoksi, miettii yrittäjä liiketoimintamallinsa uusiksi, sillä harvalle taudista eroon hankkiutuminen tulee mieleenkään.

Vihoviimeinen vitsaus tautia sairastaville on itsensä rääkkääminen niin sanotulla epämukavuusalueella. Yllämainitut tekijät johtavat siihen, että yrittäjä joutuu hyvin usein tekemään asioita täysin vajavaisin tiedoin, taidoin tai resurssein. Tai ei joudu tekemään, vaan haluaa tehdä. Eikä yrittäjä tiedä, että tiedot, taidot ja resurssit tulisivat olla ihan jotain muuta, jotta hommat sujuisivat kivuttomasti. Kipu on yrittäjän perusolotila ja riskin sietäminen yrittäjän toinen nimi. Asioita, joita korporaatiomyllyssä kellokorttiaan leimaava ikätoveri ei voi käsittää. Miksi valita tuo polku, kun niin paljon helpompiakin on tarjolla – paremmalla palkalla ja lyhyemmillä päivillä? Niin, yrittäjä huomaa oman vajavaisuutensa aina vasta jälkikäteen ja onneksi yrittäjän muisti on erittäin lyhyt. Seuraavaan haasteeseen lähdetään aivan samalla asenteella – ikään kuin mitään ei oltaisi edellisestä kerrasta opittu.

Tautiin ei liene parannuskeinoa, mutta helpottaa, kun tietää, että joku muukin sairastaa sitä. Ja onneksi ei ole, sillä yrittäjät ja yrittäjien yrityksissä upeaa työtä tekevät työntekijät pitävät tämän maan pystyssä.

Ken muuta todistaa, valehtelijaksi leimattakoon.

Pian tavataan, hullut ystäväni!

Perjantaikokki

Istun Tukholman kentällä ja odotan lentoa kotiin. Katselen kuvaa nuorimmaisestani. Aurinkolasit päässä ja suu naurussa.

Aika kultaa muistot, mutta kuvaan liittyvää muistoa ei tarvitse erikseen kullata. Hetki oli hieno. Loma, vuoret, aurinko ja hyvä lounas sekä iloa täynnä oleva kaksivuotias. Postikorttihetki parin viikon takaa.

Lomaan liittyy paljon muitakin hetkiä. Sellaisiakin, jotka ajan mittaan naurattavat, vaikka hetkittäin pinna kiristyikin. Syypäänä oli tuo samainen kaksivuotias, joka elää ponnekkainta uhmaikäänsä. Nelisen vuotta sitten kirjoitin purjehdusmatkastamme. Halusin ikuistaa keskimmäisestämme sellaisen viikon, joka ilman muistiin kirjaamista unohtuisi tyystin. Silloin puolitoistavuotiaamme ei ollut tyytyväinen käytännössä mihinkään koko viikkoon. Muistatko sen? Koimme uusinnan viime viikolla hiihtolomalla.

Talossamme on uusi riiviö

Parissa kuukaudessa nuorimmaisemme on alkanut hakemaan rajoja. Mitä saa tehdä, mitä ei. Isä on välillä todella tyhmä, välillä puolestaan äiti. Veljestä tai siskosta puhumattakaan. Marmorikuulat kuuluvat vessanpönttöön ja siskon seinälle ripustamat piirustukset tulee repiä. Veljen hartaudella rakentamien legojen tuhoaminen pehmolelupommituksella on parasta mitä uhmaikäinen tietää. Ensimmäinen vastaus lähes kaikkeen on ”EI!” ja se vastaus tulee ennen kuin kysymys on edes kysytty loppuun. Jos kysyt ”miksi ei?”, saat vastauksena ”EI!!!!” niin kovaa, että ikkunat helisevät. Riiviö saa koko perheen pinnan kiristymään alta aikayksikön. Riiviö huutaa laskettelemassa, Snowparkissa, kurkku suorana, kun ei saa (valjaissa laskevana) mennä aikuisten hyppyreistä. Kanssalaskettelijat luulivat, että olin raahannut kaksivuotiaan temppumäkeen vastoin tahtoaan, vaikka asia oli täysin päinvastoin.

Hento enkeli

Silmänräpäyksessä pieni riiviö muuttuu kuitenkin haavoittuvaksi ja hurmaavaksi enkeliksemme, joka peruu kovaäänisen ”ein” hennolla ja hiljaisella, tuskin kuuluvalla ”sittenkin joo…” vastauksella. Riiviö käy halaamassa veljeä ja silittämässä siskoa, pyytää päästä iskän syliin ja antaa äidille pusun. Riiviö antaa juuri seinään viskatulle pehmohauvalle halin ja kipulääkettä sekä peittelee sen huolella omaan rakkaan peittonsa alle. Hän saa hetkessä koko perheen rakastamaan itseään.

Ekaluokkalaisemme kysyi minulta eräänä iltana iltasadun jälkeen, että miksi minä rakastan heitä, vaikka he saavat aina minut suuttumaan eivätkä tottele. Vastasin, koska te olette lapsiani ja isät rakastavat lapsiaan. En keksinyt muuta.

Totuus on, että rakastan teitä lapseni, koska te kasvatatte minua. Te saatte minut tuntemaan itseni tärkeäksi ja tarpeelliseksi. Yöllä valvoessani ja korvakipuista lastani silittäessä tunnen vahvemmin kuin koskaan, että minunkin olemassaolooni on syy.

Tässä sinulle Julia vastaus, jonka osaatkin jo hienosti lukea.

Perjantaikokki