Muuttaminen Sveitsissä tai Sveitsistä

WP_20140708_001

Elämme nyt muuttolaatikoiden keskellä. Muuttaminen on aina mukavaa. Saa käytyä läpi valtavan määrän tavaraa ja arvioitua omia hankintojaan jälkikäteen kriittisesti. Muuttaessa oppii paljon itsestään. Jos oppia osaa oikein hyödyntää, säästää elämässä valtavan määrän rahaa ja luontoa, kun osaa arvioida jo kaupassa todellista tarvetta. Usein muuttavalle kehittyy ns. muuttajan katse. Muuton lähestyessä kynnys hankkia mitään uutta kasvaa valtavan suureksi. Silmä ei kaupassa edes osu sellaisiin tavaroihin, jotka eivät ole täysin välttämättömiä. Jos saman asenteen pitää läpi elämän, ei turhaa tavaraa kerry nurkkiin. (Toim. Huom. Urheilutavarat eivät koskaan ole turhia.)

Sveitsissä muuttaminen on periaatteessa ihan samanlaista kuin missä tahansa muuallakin, kunhan ottaa huomioon kaksi perustavanlaatuista eroa esimerkiksi Suomeen.

1)   Vuokralainen on velvollinen jättämään asunnon täysin samassa kunnossa kuin sen sai.
2)   Sveitsissä on ”viralliset muuttopäivät”, jotka ovat 31.3. ja 30.6. sekä 30.9.

Ensimmäinen kohta todellakin tarkoittaa sitä mitä siinä sanotaan. Esimerkiksi me olimme onnekkaita ja muutimme täysin uuteen asuntoon kolme vuotta sitten. Viimeiset kaksi – kolme viikkoa olemme käyttäneet asunnon alkuperäiskuntoon palauttamiseen. Kaikki seinät tulee pestä. Jos ne eivät lähde puhtaaksi, tulee ne maalata tai maalauttaa alkuperäisiksi. Kaikki ruuvien reiät täytetään, hiotaan tasaiseksi ja paikkamaalataan. Kaikki kiinteästi jälkikäteen asennetut huonekalut tulee joko poistaa tai sopia seuraavan vuokralaisen kanssa etukäteen niiden jättämisestä. Tämä koskee myös meillä esim. varastotiloja, joka oli tullessamme tyhjä ja johon asensin hyllyt. Onneksi seuraavakin vuokralainen haluaa mieluummin säilyttää tavaransa hyllyillä kuin lattialla, niin en joudu niitä sieltä purkamaan.

Loppusiivous tarkoittaa todella perusteellista siivousta lattiasta kattoon. Usein loppusiivouksen tekee yritys, joka sitten vastaa lopputuloksesta. Tällaisen hinta olisi asunnossamme ollut kuitenkin useamman tuhat frangia, joten päätimme tehdä itse. Saa nähdä meneekö läpi. Jääkaappiin olen tilaillut uuden saranan ja pullotelineen, kun ne ovat menneet käytössämme huonoon kuntoon. Seiniä on hinkattu ”ihmesienellä” jo useamman päivän ja tänään rouva siisti nurmikon.

Niin, siis nurmikon. Sattui nimittäin niin, että lapset pelasivat jalkapalloa takapihallamme aika aktiivisesti. Kuuma kesä ja jatkuva kulutus teki nurmikon laikukkaaksi ja eräänä aamuna, lukiessani meilejä takapihan sohvalla, marssi puutarhaamme täti, joka tuijotti nurmikkoa. Hän ei huomannut minua ja kysyinkin, että voinko auttaa häntä. Täti säpsähti ja totesi tarkistavansa nurmikkoa. Yllään hänellä oli jonkun puutarhuriliikkeen uniformu. Viikon kuluttua vuokranantajamme ilmoitti, että ”Rasenkontrollin” (siis nurmikkotarkastuksen) tuloksena hän sai kustannusarvion 600 frangia. Minä kysyin, että mistä. No, nurmikon palauttamisesta uuden veroiseksi.

Oletin toki uudenveroisena palauttamisen koskevan asuntoa, mutta että nurmikkokin… Ajoin Bauhausiin, ostin satasella multaa ja siemeniä sekä kuvan mukaiset nurmikonilmauskengät (okei, tässä kohtaa muuttajan katse petti – ilmankin olisi pärjännyt) ja kylvin nurmikon uusiksi. Kaksi viikkoa myöhemmin on takapihamme taas kuin uusi ja kelvannee uudellekin vuokralaiselle.

WP_20140709_001

Kelvannee?

Mitä enemmän tätä systeemiä ajattelee, sen hienompi se on. Omista jäljistään joutuu kantamaan vastuun ja uuteen asuntoon muuttava pääsee suoraan siistiin asuntoon.

Viralliset muuttopäivät Sveitsissä

Onneksemme meillä ja vuokranantajalla on aina synkannut, joten emme ole aina menneet kaikkien standardien mukaisesti. Mutta jos siis olisimme menneet, niin olisimme voineet muuttaa vain virallisina muuttopäivinä (lisätietoa mm. täällä: http://www.auswandern-schweiz.net/wohnungssuche), joita on kolme vuodessa. Suuri osa sopimuksista on päivätty päättymään näinä päivinä ja sehän tietää kolmea joulua vuodessa muuttofirmoille, pakettiautovuokraamoille ja muuttosiivousyrittäjille. Muuttajille se tietää yhtä hyvin kiireistä päivää, kun vanha asunto tulee jättää aamupäivällä ja uusi vastaanottaa iltapäivällä. Muuttomatkan pituudesta huolimatta…

Meille rekka ajaa pihaan ensi viikon tiistaina, 15.7., eli emme mene syklissä tässäkään. Tosin silloin kun muutat näiden päivien ulkopuolella, olet käytännössä velvoitettu hankkimaan seuraavan vuokralaisen. Ellet toisin vuokranantajan kanssa neuvottele, kuten me teimme.

Takaisin Suomeen

Ulkosuomalaisena eläminen päättyy osaltamme siis ensi viikolla ja meistä tulee kaarinalaisia. Fiilikset on hieman sekalaiset. Aikansa kutakin ja nyt on seuraavan elämänvaiheen aika. Blogi voinee muuttaa muotoaan remonttiblogiksi, sillä seuraavat kuukaudet elämme remonttielämää.

Olin luvannut itselleni, että koskaan en remonttia lähde tekemään ja tässä sitä ollaan. Rakkaus siirtää vaikka vuoria – tai ainakin kivitaloja. Toisaalta, kun olen ihaillut Suunnittelutoimisto Neliömetrin Jennin meille piirtämiä havainnekuvia tulevasta talostamme, olen jopa hieman innostunut hommasta. Vuorimaisema, se on jonnekin pakko saada. Vaikkapa kylpyammeen taustaseinäksi. Kiipeilyseinä puolestaan sopisi autotalliin. Jotenkin tämä mäkien puuttuminen on kompensoitava… :)

screenshot_964

Tältä tulevan keittiömme pitäisi näyttää.

screenshot_965

Tuleva olohuoneemme

Tuleva kylppäri. Vuoristokuva sopisi kylpyammeen taakse, eikö? Sauna tehdään pihalle, vanhaan viinikellariin.

Tuleva kylppäri. Vuoristokuva sopisi kylpyammeen taakse, eikö? Sauna tehdään pihalle, vanhaan viinikellariin.

 

Switzerland is over and out. Tosin kyllä me tänne vielä palataan!

Petri

Mitä jos hukkuminen vain kiellettäisiin?

Kolme vuotta sitten asuimme Kaarinassa, Kauselassa. Rivitaloja ja omakotitaloja oli alueella sikin sokin ja alueen laidalla oli leikkipuisto. Puistossa oli pari keinua, kiikkulauta, hiekkalaatikko, kumpu mäenlaskua varten ja kiipeilyteline.

Olimme siellä lasten kanssa usein. Minäkin, iso mies, kiipeilin ja keinuin, koska lapset käskivät. Se oli kivaa.

Sitten muutimme pois ja kuulimme, että eräänä aamuna puisto oli purettu. Siitä oli yhdessä yössä tullut vaarallinen. Se ei täyttänyt enää EU-normeja. Uuden rakentamisesta ei ollut tietoa, mutta pari viikkoa sitten minun painoni tukevasti kantaneet keinut ja telineet olivat hetkessä muuttuneet laittomiksi ja ne oli välittömästi purettava.

Monella lapsella pääsi varmasti iso itku, kun tuttu puisto jyrättiin matalaksi. No, normit on normit ja noudatettavahan niitä on. Mitä siitä, että puistossa ei ollut kai koskaan tapahtunut mitään pikkuruhjeita vakavampaa? Riski oli pykälien mukaan olemassa ja kukas sitten vastaa, kun normittomassa puistossa leikitään. Puretaan pois!

Kaksi viikkoa sitten olimme Bormiossa, Italiassa, joka on muuten myös EU:n jäsen. Siellä elämää ja virkamiehiä sääntelevät samat EU-tason pykälät kuin pohjoisen kanssaveljiä. Hotellimme vieressä oli leikkipuisto. Siellä oli kaikenlaisia kiipeilytelineitä, verkkoja, vaijeriliukua ja keinuja. Lapsemme leikkivät siinäkin puistossa innoissaan.

Italialainen leikkipuisto

Italialainen, vaarallinen ja normiton leikkipuisto

Itse jouduin kuitenkin käymään kovaa sisäistä kamppailua. Kysyin itseltäni, saako ulkomailla rikkoa lakia? Sitähän me teimme, sillä puisto ei täyttänyt ensimmäistäkään EU-normia. Kuten tiedetään (http://yle.fi/uutiset/keinulaudasta_pitaa_olla_maahan_38_senttimetria/6072981), keinulaudasta tulee olla maahan 38 senttiä. Ellei ole, on asiaan puututtava. Kuvassa mittatikkuina toimivat vaimoni jalat ovat muuten reilusti yli 40cm pitkiä.

Joko keinu on korkeammalla kuin 38cm tai vaimoni on n. 90cm pitkä.

Joko keinu on korkeammalla kuin 38cm tai vaimoni on n. 90cm pitkä.

Tutkin myös maata tarkemmin. Keinun alla pitäisi EU-pykälien mukaan olla 2-8 millimetristä turvahiekkaa. Ellei ole, on asia korjattava tai jyrättävä puisto maan tasalle. Yllä olevasta kuvasta paksuillakin pullonpohjilla varustettu virkamies erottaa selvästi, kuinka maa-aines on aivan tavallista soraa. Maassa lojui myös täysin pykälistä piittaamatta kymmenittäin yli sentin halkaisijaltaan olevia normittamattomia italialaiskiviä.

Pahaksi onnekseni en voinut tarkistaa ketjun lenkkien halkaisijaa (se saisi olla maksimissaan 8,6 mm), sillä olin unohtanut pykälänviilaustyökalupakkini hotellihuoneeseen. Kannan aina vähintään viivoitinta mukanani, kun menemme lasten kanssa ulkomailla leikkipuistoon. Sillä on näppärä tarkistaa normit ja dokumentoida puiston turvallisuus.

Vaijeriliu'un lähtöpaikka

Vaijeriliu’un lähtöpaikka

Vaijeriliuku oli luku sinänsä. Se meni lujaa ja laskijoiden ilmeistä päätellen se oli todella kivaa. En voinut käsittää iloa, sillä vaijeriliukuun lähdettiin tavallisen pirttikalustopöydän päältä. Ilmeisesti alkuperäinen teline oli joskus hajonnut ja paikalle oli innovatiivisesti kannettu puiston pöytä. Sinänsä se oli näppärä, sillä se oli tukeva, lapset pääsivät kiipeämään ensiksi penkille ja sitten pöydälle. Pöytälevylle mahtui vuoroaan odottamaan useampi lapsi kerrallaan. Olkoonkin kätevä, tukeva ja kiva, mutta ei se taatusti ollut EU-normit täyttävä.

Muista kiipeilytelineistä en viitsi edes raportoida. Olivat ne niin luovia, ettei niitä varten varmastikaan oltu vielä ehditty laatimaan riittävästi pykäliä.

Onneksi Suomessa sinun ja minun turvallisuuteen suhtaudutaan asian vaatimalla vakavuudella. Emme voi olettaa, että esimerkiksi isäksi tai äidiksi päätyneen henkilön suojeluvaisto riittäisi missään tilanteessa määrittämään, onko jossain turvallista leikkiä vai ei.

Olen viime aikoina seurannut ilolla, kuinka kotimaani on mallivaltio ja tekee kaikkensa kansalaistensa turvallisen elämän puolesta. Varsinaista riemua koin, kun luin Rauman maauimalasta, jossa poistettiin portaat 7,5 metrin hyppylavalle. Ei, allas ei ole vuosien saatossa madaltunut, mutta ilmeisesti vuosien saatossa ihmisen yhä enemmän hyljemäiseksi muuttunut ruumiinrakenne johtaa hänet vauhdikkaammin kohti pohjaa ja täten tänään 7,5 metristä hyppäävä henkilö on huomattavasti suuremmassa vaarassa kuin ennen EU-aikaa. Aiemmin 4,6 metriä syvä allas oli riittävä, nyt vaaditaan viisi metriä.

Olemme nyt asuneet melkein kolme vuotta EU-pykälien ulottumattomissa olevassa Sveitsissä. Huoleni lasteni turvallisuudesta täällä on ollut koko ajan raastava, sillä täällä on mm. autonrengaskeinut sallittuja. EU:ssa ne on kielletty ilmeisesti siksi että jos siinä autonrenkaalla istuisi alasti esim. elämänsä ensimmäiset kolmekymmentä vuotta putkeen, tulisi renkaasta haitallisia kemikaaleja kehoon. Muutamme onneksi kuukauden päästä takaisin Suomeen ja ehdottoman turvallisin mielin. Aivot saa jättää EU-rajalle narikkaan. Sen jälkeen meistä huolehtivat normit.

Petri Hollmén

Ps. Näin Juhannuksen alla hämmästelen aina, miksi ei hukkumista vain yksinkertaisesti säädettäisi EU-tasolla laittomaksi?

 

 

 

Ironman 70.3 Rapperswil – DONE!

Olen viime aikoina keskittynyt lähinnä treenaamiseen, töihin ja perheeseen. Bloggaaminen on jäänyt vähemmälle. Tämäkin päivitys on viipynyt matkalla pari viikkoa, sillä osallistuin Ironman 70.3 -kisaan 1.6.2014. Ajattelin kuitenkin näpytellä kisakertomuksen itselleni muistoksi. Näitä on hauska lukea tuleviin koitoksiin valmistautuessa.

Ironman 70.3 Rapperswilin upeissa vuoristo- ja järvimaisemissa kisattu ”puolikas” Ironman oli yksi tämän vuoden päätavoitteista.

Tämä oli neljäs triathlonkisani. Ensimmäinen oli samainen kilpa kaksi vuotta sitten. Viime vuonna osallistuin myös, mutta maavyöry katkaisi fillarireitin ja keskeytti kisan vain vähän sen alkamisen jälkeen.

Valmistautuminen Ironmaniin

Kamojen pakkaus ja samalla kuopuksen 4-v synttäreihin valmistautuminen. Vasemmalla märkäpuku ja uimakamat, sitten trisuit, juoksukengät, pyöräilypaita, pyöräilykengät ja -kypärä. Ilmapalloja ei kisassa tarvittu.

Kamojen pakkaus ja samalla kuopuksen 4-v synttäreihin valmistautuminen. Vasemmalla märkäpuku ja uimakamat, sitten trisuit, juoksukengät, pyöräilypaita, pyöräilykengät ja -kypärä. Ilmapalloja ei kisassa tarvittu.

Olen valmistautunut tähän treenaamalla 3-5 kertaa viikossa. Useimmiten aamuisin klo 6-7 ennen lasten heräämistä. Arkisin siis on tullut treeniä 2-4 tuntia yhteensä, lähinnä maastopyöräilyä (vakiolenkkini on ajaa Üetlibergille, 18 km lenkki ja 450m nousua), juoksua (8-10 km aamulenkki) sekä uintia. Viikonloppuisin olen usein tehnyt yhden pidemmän tai kaksi lyhyempää harjoitusta. Esimerkiksi useamman tunnin fillarilenkin. Tämän päälle tulevat töiden jälkeen silloin tällöin tehdyt kahvakuulatreenit, leuanvedot, punnerrukset jne.

Tämän vuoden puolella (tammikuusta toukokuun loppuun) treeniä on kertynyt seuraavasti:

  • Uinti 12,5 tuntia, eli reilu 30 min / viikko, total 22,1 km
  • Juoksu 22,2 tuntia, eli noin 1 h / viikko, total 245,75 km
  • Pyöräily 65 tuntia, eli 3 h / viikko, total 1320,3 km ja vertikaalia 28 855m

Yhteensä siis 4,5 tuntia per viikko.

Treenimäärä ei tunnu kovin isolta. Olen kuitenkin pyrkinyt tekemään tehokkaita harjoituksia. Esimerkiksi fillaroidessa olen polkenut vähemmän tasaista ja hakenut nousumetrejä. Se tuo tehoa kummasti treeniin. Kohtalaisen pienelläkin harjoitusmäärällä voi hyvillä mielin lähteä kokeilemaan puolikasta Ironmania, kunhan muistaa kisassa ottaa rennosti ja säästää voimia myös juoksuun.

Viimeinen viikko ennen kisaa

Viimeisellä viikolla tein enää muutaman treenin. Viikko ennen kisaa tein viimeisen pitkän, eli 90km pyörällä (tasaisella) ja heti perään 7km juoksu. Se tuntui niin hyvältä, että odotukset kisaa kohden nousivat. Tiistaina kävin juoksemassa 8 km ja torstaina pyöräilemässä 45 km. Perjantain ja lauantain lepäsin. Tai en levännyt, sillä lauantaina oli Albertin 4-v synttärit ja takapihalla tuli pelattua jalkapalloa aika paljon lasten kanssa…

Ennen kilpaa oikea takareiteni hieman säikäytti, sillä se kipuili pyöräilyn jälkeen pari päivää. Muistin, että näin on käynyt ennenkin ja lieneeköhän joku stressiperäinen juttu, sillä sama kipu vaivasi viime vuonna ilman syytä ennen Zürichin olympiamatkan triathlonia.

Itse kisa-aamuna takareisi oli taas normaali ja kaikki valmiina kisaan. Pidin myös hämmästyttävän pitkän tauon Weissbieristä – kokonaista kymmenen päivää. Se olikin ehkä rankin osuus valmistautumisessa…

Ironman 70.3

Kisapaikalla, BIB-numero haettu ja valmiina tsekkaamaan pyörää sisään.

Kisapaikalla, BIB-numero haettu ja valmiina tsekkaamaan pyörää sisään.

Ironman on ihan tavallinen triathlon, mutta se järjestetään Ironman-brändin alaisuudessa. 70.3 tulee matkan kokonaismitasta maileina. Kilometreinä tämä tarkoittaa seuraavaa komboa: 1,9 + 90 + 21.

Sunnuntaiaamu oli aurinkoinen ja tyyni. Lämpöä oli reilu kymmenen astetta ja vedessä +17. Kisa koostuu siis 1,9 km uinnista avovedessä, 90 km pyöräilystä ja 21 km juoksusta tässä järjestyksessä. Urheilijoita oli reilu pari tuhatta, joten aivan pienet karkelot eivät ole kyseessä. Myös järjestelyt ovat vastaavat, eli ammattimaiset ja toimivat.

En ollut varma, olinko paremmassa vai huonommassa kunnossa kuin kaksi vuotta aiemmin. Silloin koko kisaan meni 6,5 tuntia ja juoksu oli aika tuskaa kramppien vaivatessa.

Tänä vuonna päätin, että otan sekä uinnin että pyöräilyn rennommin, jotta jaksan juosta.

Vaihtoalue päivää ennen kisaa. Tällä alueella oli oman arvioni mukaan kisapäivänä n. 6 000 000 euron edestä polkupyöriä.

Vaihtoalue täyttyy fillareista päivää ennen kisaa. Tällä alueella oli oman arvioni mukaan kisapäivänä n. 5 000 000 euron edestä polkupyöriä.

Uinti

screenshot_935

Valmiina uintiin - yläosa vielä kiinni ja lakki päähän!

Valmiina uintiin – yläosa vielä kiinni ja lakki päähän!

Uinnin reittiä oli muutettu siten, että rantaan ei tarvitse kiivetä mutaliejun läpi. Zürich-järven vesi on kirkasta, mutta kun pari tuhatta ihmistä kävelee rantavedessä, niin aika sakeaa siitä tulee.

Opin viime kerrasta, että vaikka 17-asteiseen veteen ei tunnu kivalta mennä ”lämmittelemään”, kannattaa veteen silti totuttautua ennen lähtölaukausta. Niinpä uin ja kelluin vedessä viitisen minuuttia ennen lähtöä. Näin hengenhaukkomisrefleksi, joka iskee aina kylmään veteen mentäessä, ehtii mennä ohi ennen kuin lähdet kauhomaan henkesi kaupalla.

Odotin uinnista hyvää, sillä olin hommannut uuden, kunnollisen märkäpuvun (väleineistähän tämä homma on kiinni!). Kaksi vuotta sitten lainasin kaverini Petrin surffipukua, eikä sitä todellakaan ole optimoitu uimiseen. Lisäksi tänä vuonna tiesin mitä odottaa. Osasin myös hakea oman uintilinjani hieman sivummalta, jotta en ole koko ajan ihmismassan keskellä potkittavana, hukutettavana tai jaloista revittävänä.

Odotukseni toteutui, sillä aikaa 1,9 km uintiin meni 31:34 (kaksi vuotta sitten n. 36 minuuttia). Yllätyin positiivisesti ajastani vaihdossa. Tosin, olin pettänyt lupaukseni ja kauhonut, minkä pystyin. Se siitä himmaamisesta.

Vertailuksi: altaassa, ilman märkäpukua on vauhtini / 100m uinnissa noin 1:43. Järvessä, avovedessä, muiden välillä potkiessa ja pienessä aallokossa uintitahti oli 1:38 / 100m. Märkäpuvulla on huomattava vaikutus nopeuteen.RT0717_010301

Pyöräily

screenshot_934

Uinnista juostaan vaihtoalueelle, jossa teltassa vaihdetaan märkäpuku fillarointikamoihin. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että otetaan märkäpuku pois. Sen alla on useimmilla valmiina ”trisuit”, eli yksiosainen, hihaton asu, johon on integroitu pyöräilyhousut. Mahtava keksintö! Sitten laitetaan kengät jalkaan (elleivät ole pyörässä kiinni, kuten protyypeillä), kypärä ja lasit päähän ja menoksi! Itse laitoin trisuitin päälle vielä ajopaidan ja kengissä oli kevyet suojukset, sillä lämpöä ei paljoa yli kymmentä astetta ollut aamulla. Auringossa toki oli mukavaa.

Vaihtoalueella on pari tuhatta kassia. Kassissa on aina seuraavan etapin tavarat. Sinisissä on uinti - pyörä -vaihdon tavarat.

Vaihtoalueella on pari tuhatta kassia. Kassissa on aina seuraavan etapin tavarat. Sinisissä on uinti – pyörä -vaihdon tavarat.

Rapperswillissa lenkki on 45 kilometrin mittainen ja se ajetaan kahdesti. Nousua tulee n. 500m / kierros ja se näkyy myös etappiajoissa. Toki nousujen jälkeen on laskua, jossa taas mennään kovaa!

Viime kerralla mokasin juurikin pyöräilyssä polkemalla putkelta kuin hurmiossa nousut, sillä kannustajia oli niin paljon. Nyt otin nousut mielestäni rauhallisemmin, mutta aika oli silti hyvä.

90 km matkaan aikaa kului 2:52:31 ja keskinopeus oli 31,34 km/h. Olin tyytyväinen, sillä ajoin tavallisella maantiepyörällä, enkä triathlonpyörällä.

Pyöräily - lempilajini!

Pyöräily – lempilajini!

Juoksu – eli puolikas maraton

screenshot_936

Edelliskerralla koko homma meinasi kaatua juoksuun. Tai sen puutteeseen. Ironmanin säännöissä sanotaan, että juoksuosuudella ”saa liikkua juosten, kävellen tai ryömien. Muut keinot ovat kiellettyjä.” Melkein näitä kaikkia tuli käytettyä pari vuotta sitten.

Nyt tulin fillariosuuden jälkeen vaihtoon hyvissä fiiliksissä. Mutta toisaalta, niin tulin viimeksikin. Ja silti kilometrin jälkeen alkoivat krampit, joiden takia harkitsin jopa keskeyttämistä.

Tänä vuonna päätin ottaa siis rauhallisemmin.

Jep jep.

Ensimmäisen kilometrin juoksin alle viiteen minuuttiin ”kun tuntui niin kevyeltä”. Sitten reidet alkoivat varoittelemaan krampeista. Jos ne alkavat, ei oikein mitään ole tehtävissä.

Olin kuitenkin varustautunut. Taskussani oli pieni pussi suolaa (ruokaharrastajana Maldonia tietenkin), jota laitoin muutaman hiutaleen heti suuhuni, kun reisien lihakset vinkkasivat kramppien alkamisesta. Tankkauspisteillä join vain lihalientä ja urheilujuomaa.

Hiljensin vauhtia 1,5 kilometrin juoksun jälkeen n. 5,5min / km vauhtiin. Se tuntui hitaalta, mutta tiesin, että keuliminen nyt johtaisi vain erittäin tuskaiseen ja hitaaseen lopputaivallukseen. Menin siis aivan rauhassa ensimmäisen kympin. Jalkojen fiilis vain parani – henkisessä puolessa ei heikkoutta ollut missään vaiheessa muutenkaan havaittavissa.

Toiselle juoksukierrokselle lähdettäessä totesin, että krampit on vältetty ja voi alkaa painaa. Kuvittelin juoksevani kovempaa, mutta eipä se juuri vauhdissa näkynyt. Saman vauhdin eteen piti tehdä vain enemmän töitä.

Juoksu tuntui viimeiset 10 km todella hyvältä ja kulki mainiosti. Viimeisen kilometrin menin niin kovaa, kuin jaloista pääsin ja maalisuoralla selostaja huusi: ”Mikä mahtava suomalaiskiri!”

Maaliviivalla jopa hymyilytti!

Maaliviivalla jopa hymyilytti!

Fiilis oli maalissa mainio! Näissä tilanteissa isokin mies (vaikka en olekaan erityisen iso) saattaa herkistyä. Vuoden treeni, kaikki ne herätykset ennen kuutta, juoksulenkit, pyöräilyt, yksinäiset tunnit altaassa ja vuodatetut hikipisarat eivät olleet menneet hukkaan. Saavuin maaliin ja roimasti alle tavoitteeni!

Lopullinen aikani juoksulle oli 1:46:18, keskimääräisen kilometrivauhdin ollessa 5:02 / km. Juoksureitti on lähinnä tasaista, lukuun ottamatta ”Stairway to Heaven” –portaikkoa, eli 65:ttä askelmaa kohti Rapperswillin linnaa.

Alla on vielä omat Garminin mittaamat matkat ja väliajat suorituksista. Huomattavaa on, että Garmin mittasi reitit lyhyempänä kuin järjestäjän ilmoittama, mutta kisa toimii kuitenkin virallisena karsintakisana Ironmanin MM-kisoihin, joten tuskin matkoissa hirveää heittoa on. Ja reitti oli täysin sama kuin kaksi vuotta sitten, jolloin aikani oli siis n. 6,5 tuntia. Tänä vuonna aikaa kului 5:22:48, eli yli tunti vähemmän!

Maalissa kera kannustusjoukkojen!

Maalissa kera kannustusjoukkojen!

(jostain syystä Garminin verkkopalvelu näyttää mitat maileissa, mutta klikkaa oikealta ylhäältä ”View in metric”, niin saat tutumpia mittoja.

Sijoituin luokassani puoliväliin, samoin kuin koko kisassa. Mutta: olin ehdottomasti paras suomalainen omassa ikäluokassani! Tosin myös ainoa. Tästä on hyvä jatkaa seuraavaa haastetta kohti: Haute Route Dolomites amatööripyöräkilpailu elokuussa!

Petri

Laitetaan alle vielä sertifikaatit ja muut talteen, niin ei tarvitse niitä tulostella.

screenshot_938

screenshot_937

 

 

 

Työsuojeluratsatulle työhyvinvointipalkinto. Loogista, eikö?

On kulunut kolmisen kuukautta siitä, kun AVI:n virkamies kävi työsuojelulain merkeissä meillä Lyyti Oy:ssä kylässä. Silloin saimme kuulla, kuinka meillä asiat ovat aika retuperällä, varsinkin henkilöstön näkökulmasta. Puuttui sitä sun tätä suunnitelmaa, kellokorttia ja liika vapaus oli se suurin syntimme.

Kirjoitukseni aiheesta herätti silloin aikamoisen kohun. 90 000 lukijaa blogissa parissa päivässä, lehtijuttuja ja kymmeniä soittoja kellokorttisoftien myyntitykeiltä. Pointsit kaikille heille hereilläolosta!

Tuntuu jotenkin ristiriitaiselta nyt julkistaa, että se sama yritys on palkittu Työhyvinvointisarjassa Tulevaisuuden työpaikat –foorumissa. Meidät oli sinne ilmiannettu työntekijämme toimesta ja palkinnon toi viime kesän yhteinen tsemppauksemme, fillarilla Jäämeren rannalta Saaristomerelle kolmessa päivässä.

Lyytiläiset Turun torilla 1500 poljetun kilometrin jälkeen kesäkuussa 2013

Lyytiläiset Turun torilla 1500 poljetun kilometrin jälkeen kesäkuussa 2013

On hienoa saada tällainen kunniamaininta foorumilta, joka rakentaa parempaa tulevaisuuden työympäristöä. Työsuojelunäkökulmasta kolmen päivän projektimme oli varmasti erittäin kyseenalainen. Emme olleet laatineet tempaukselle turvallisuus-, alkoholi- tai muutakaan suunnitelmaa, tarkoista työvuoroista puhumattakaan. Jokainen polki niin paljon kuin jaksoi tai halusi. Kun ei enää jaksanut, hyppäsi kaveri fillarin selkään. Se oli sellaista maalaisjärkeen perustuvaa yhdessä tekemistä. Ilmeisesti tulevaisuuden työpaikoilla sitä taas arvostetaan. Myönnän, että en myöskään selvittänyt etukäteen, miten lauantain ja sunnuntain välisenä yönä pyörän satulassa 350 kilometrin päässä vakituisesta työntekopaikasta kulunut aika pitäisi työntekijälle korvata. Sanoimme vain, että jos maanantaina nukuttaa, niin sitten menette nukkumaan. Ja niin moni menikin.

Lienee hyvä, että en pohtinut näitä asioita reissua suunnitellessani. Olisi voinut jäädä toteutumatta.

Kuvassa vasemmalla Lyyti Oy:n Anni Keloharju, joka vastaanotti kunniamaininnan.

Kuvassa vasemmalla Lyyti Oy:n Anni Keloharju, joka vastaanotti kunniamaininnan.

 

Näin raati kuvaa meitä:

”Hyvinvointiteko

Lyyti Oy

Lyyti on toiminnallaan esimerkillisellä ja innovatiivisella tavalla rakentanut työhyvinvointia ja yhteishenkeä. Lyytiläiset polkupyöräilivät vuorotellen yhteensä 1500 kilometriä Jäämereltä Saaristomerelle kolmessa päivässä. Tempaus osoittaa huikeaa heittäytymistä, tavoitteellisuutta ja yhteishenkeä luoden hienon tarinan, joka kertoo paljon myös yrityksen tavasta toimia.”

Kiitän kunniamaininnasta ja vien Lyytiä rinta rottingilla tulevaisuuteen upean porukkamme kanssa!

Petri Hollmén
Toimitusjohtaja
Lyyti Oy
www.lyyti.fi

#satasyytäollaonnellinen – yhteenveto haasteesta





Sata päivää haastetta on takana. Ryhdyin siihen hetken mielijohteesta. Päätöksen tein ennen uutta vuotta ja 1.1.2014 aloin julkaista omaa listaani. Sain mukaan ehkä kymmenen muutakin bloggaria /some-ihmistä.

Miten haaste onnistui? Vaikuttiko se ajatteluuni?

Kyllä se vaikutti. Jossain vaiheessa huomasin jo aamulla miettiväni, mitä hienoa tai kivaa tänään tapahtuisi. Toisinaan oli myös päiviä, jolloin vasta illalla katsoin peruutuspeiliin ja mietin, mistä (kaikesta) sain olla tänäänkin onnellinen.

En halunnut viedä tätä aivan perusasioihin. Sellaisiin, jotka länsimaiselle ihmiselle on oletuksia. Kuten puhdas vesi, sähkö, lämmin talo tai ylipäätään katto pään päällä. Se olisi tuntunut hurskastelulta, vaikkakin ne perusasiat ovatkin onnellisuuden kannalta varsin tärkeitä. Koitin siis löytää asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi tavallisen elämäni keskellä.

Alku oli helpompaa, sillä uusia aiheita oli paljon. Kun huomasin pakahtuvani onnesta kymmenennen kerran polkiessani samaa mäkeä upeassa auringonnousussa ylös, alkoi homma käydä haastavammaksi. Samaa, tai ainakaan täysin samaa, syytä ei saanut listata kahdesti. Ehkä niin kävi, en muista. Haasteen läpivientiin meni 114 päivää, eli 14 päivänä en syytä julkistanut. Useimmiten se johtui siitä, että olin paikassa, jossa verkkoyhteys ei siihen riittänyt. Eli vuorilla. Näinäkin päivinä mielessäni kävi syy, miksi olin sinäkin päivänä onnellinen.

Selkeät aiheet kuitenkin erottuivat. Nyt tiedän, mitkä ovat elämäni tärkeimpiä asioita. Niistä löydän päivittäisen onneni. Ne voi jaotella karkeasti seuraaviin kategorioihin:

1) Ihmiset. Eli lapseni, vaimoni, perheeni, ystäväni ja sukulaiseni. En viihdy yksin. Rakastan seuraa. Tulen siitä onnelliseksi.
2) Luonto ja harrastukset. Melkein kaikki harrastukseni tapahtuvat ulkona. Raitis ilma, maisemat, metsä, vuoret, luonto, urheilu – niistä löydän loputtomasti nautintoa. Joskus jopa pienen kärsimyksen kautta.
3) Hyvä ruoka ja juoma. Teki mieli laittaa paljon enemmän kuvia ruoasta ja hyvistä hetkistä ruoan ääressä, mitä laitoin. Se on erittäin tärkeä osa elämääni. En syö elääkseni.
4) Motivoiva työ ja yrittäjyys. Ehkä syinä näitä ei tullut listattua niinkään montaa, mutta varsinkin yrittäjyyden tuoma vapaus luoda, tehdä ja olla itse itsensä pomo on mahdollistajana niin monessa asiassa elämässäni, että sitä ei aina huomaakaan. Työkaverit ja sen mukanaan tuoma sosiaalinen verkosto luen kohtaan yksi: ihmiset.

Jollekin voi tulla mieleen, että ympäristö, jossa haasteen toteutin, helpotti hommaa. Aurinkoinen Sveitsin talvi ja kevät, vuoret, mäet ja maisemat. Ehkä niin, mutta silti ikkunani ohi kulkee joka päivä lähitalon asukas, joka ei koskaan hymyile. Ympäristö meillä on sama.

Suomessa esille olisi varmasti noussut vuorten sijaan meri, saaristo, jää ja vesi muissa elementeissä. Nyt ne loistivat poissaolollaan, vaikka ovatkin minulle tärkeitä.

Opin itsestäni myös jotain: tunnistin elämäni tärkeimmät osa-alueet. Ne on kerrottu yllä. Jos niistä pidän huolta, luulen eläväni onnellisen elämän.

Haasteen saavuttamisen (ja myös vaimoni hyvien työuutisten) kunniaksi, avasin illalla pullon sampanjaa. Teimme sen seuraksi Toast Skagenit ja savulohisalaatin. Ilta-aurinko lämmitti ja oli kovin suomalainen olo. Hyvä olo.

Onnea sinun haasteeseesi, mikä se ikinä onkaan!

Perjantaikokki

#satasyytäollaonnellinen #100 #kesätukat



Se oli siinä. Sadan päivän haaste. Löydänkö jokaisesta päivästä syyn olla onnellinen?

Löysin, vaikka muutama päivä jäikin päivityksissä väliin. Mutta syyn löysin.

Sarja alkoi 1.1.2014 ja päättyy 24.4.2014. Alussa oli talvi, pimeää ja… noh, ainakin koleaa. Kylmää tänä talvena ei Sveitsiin oikein saapunut. Nyt istun terassilla, shortseissa ja nautin ilta-auringosta.

Kesätukan aika!

#satasyytäollaonnellinen #99 #blogi

20140423-215519.jpg

Kirjoitan monesta syystä. Usein kirjoittaminen on osa ajatteluprosessia. Lastenisuusta.fi -blogia kirjoitan vain, jotta muistaisin hauskat hetket tulevaisuudessakin. Ajattelin, että siitä voisi olla iloa lapsillenikin joskus, kun ovat aikuisia.

En kuvitellut, että ilo tulisi jo nyt.

Eilen lapset kysyivät minulta, että voinko lukea heille blogiani. Luin heille iltasaduksi heidän omia tokaisujaan. Ulvoivat naurusta. Huono iltasatu, mutta hauskaa oli. Tänään pyysivät samat tarinat uusiksi. Ja sama nauru. Päivällä Julia pyysi iPadin ja kysyi, saako lukea blogiani. Luki ääneen veljilleen. Ja nauroivat.

Sain jo ison palkinnon pienestä kirjoittamisen vaivasta.