#satasyytäollaonnellinen #5 Rehellinen ja avoin keskustelu

Valehtilisin jos väittäisin… Ja miten se jatkuukaan? Ettei meidän perheessäkin olisi välillä aihetta kehityskeskusteluihin?

No, ehkä se ei jatku niin, mutta tänään sellainen pidettiin. Tämän postauksen otsikko (tai syy nro 5) oli alunperin ”Aurinkoinen päivä luonnossa” ja siihen alla olevat kuvatkin viittaavat. Mutta oikeasti minut onnelliseksi teki lastemme kanssa käyty rehellinen keskustelu. Loma sekoittaa rutiinit ja tuo esille käytöstä, jota arkena ei näe. Ja meillä se on tuonut elämään aika paljon jännitettä, sillä lapset eivät ole olleet tyytyväisiä oikein mihinkään. Jos vietetään joulu Grindelwaldissa, niin se on ihan typerää. Tai ei se ole, mutta jos ei siellä ole riittävästi lunta, niin voi kiukutella. Ja kun lunta tuli, niin sitä tuli liikaa. Vesipuistopäivä on pilalla, jos on liikaa väkeä ja sisähuvipuistossakin oli tylsää kun… (en edes muista syytä…). Vanhemman roolissa toimivat tuntevat kaavan.

Eilen illalla tilanne meni yli, kun mihinkään ei enää oltu tyytyväisiä. Joululomalla lasten mummi kävi vierailulla ja totesi myös saman ilmiön: ”liian paljon liian nopeasti”. Elämä täällä Sveitsissä on voinut sotkea arvomaailmaa. Meillä on vanhempinakin ollut kova halu kokea kaikki kiva, mitä sijainti ja ympäristö meille tarjoaa ja lapsille se on tarkoittanut erittäin paljon kaikkea. Kaksi ja puoli vuotta elämyslomaa putkeen, jos asian rehellisesti tiivistää. Varsin erilaista elämää, kuin se, jota me itse lapsina vietimme.

Niinpä on aika palata perusasioihin ja oppia arvostamaan sitä mitä on ja sitä mitä saa. Kävimme pitkällä kävelyllä (saa nauraa, mutta lapsilta se oli hieno suoritus, sillä he inhoavat kävelyä. Mäkisessä maassa hissi vie aina ylös ja potkulaudalla tai suksilla pääsee alas… toki itsekin mieluummin pyöräilen kuin kävelen…) ja keskustelimme asiat läpi. Sovimme uudet säännöt ja aloitamme puhtaalta pöydältä. Henki oli perheen kesken hyvä ja lasten silmistä näki, että sanoma meni perille. Käytös muuttui välittömästi ja meillä oli mitä parhain metsäretki ja leikkipuistotuokio aurinkoisessa ilmassa. Siksi syy onneen #5 on rehellisyys. Omat tuntemukset tulee ilmaista rehellisesti myös perheen kesken. Se on ainoa keino purkaa turhat jännitteet. Ehkä ripaus avoimuuttakin tarvitaan. Ja joskus onni vaatii hieman kyyneleitä. Myös isältä.

Perjantaikokki

Tämän päivän muut syyt: jatkoin maantiepyöräkautta (vai aloitinko jo uuden?) +12 asteisessa aurinkoisessa kelissä. Kyllä muuten oli hienoa!

Alla kuva päivän metsäretkeltä. Ei ole lunta täällä 450 metrin korkeudessa, mutta onneksi vuorilla on. Huominen kuluu taas lumisissa maisemissa, kun lapsillakin on koulusta lomaa ja suuntaamme treenaamaan laskettelua lisää! Tosin vain jos se ensiksi asiallisella käytöksellä ansaitaan…

 

Varjot ovat pitkiä tammikuun auringossa

Tuuli juuri sopivasti siten, että lähirinteellä oli liitovarjoilijoita treenaamassa. Tuohon korkeuteen itsekin uskaltaisi! Pitäisiköhän ilmoittautua kurssille?

 

Joululahjavinkki vaimolleni

Olen aloittanut urheilun ainakin sata kertaa. Ja taas.

Viikonkin flunssatauko vierottaa liikunnasta nopeasti. Mieli tekee, mutta ensimmäiset askeleet ovat aina ne vaativimmat. Sitten kun aloittaa, ei taas meinaa lopettaa. Nyt kun minulla on kunnon tavoite, maailman kovimmaksi amatöörien maantiepyöräkilpailuksi tituleerattu Haute Route Dolomites ensi elokuussa, niin ei saakaan lopettaa. Peruskuntoa on kasvatettava, vaikka on pimeää ja kylmää. Muuten tulee liian kova ikävä äitiä päivittäisissä 3000 metrin nousuissa.

Sisäliikkuja en ole koskaan ollut, ellei uintia hallissa lasketa (olen käynyt elämässäni alle kymmenen kertaa kuntosalilla), joten minkäs teet. Ulos on mentävä.

Aamulla kävin uimassa 2,5 kilometriä. Altaassa olin kellon mukaan 6.02. Kotona olin aamiaisella 6.55. Pieni kylä, hyvät palvelut. Mies voitti hiiren aamuisessa heräämistaistelussa. Uintivauhtini pysyy kerrasta toiseen lähes samana, 1:43 per 100 metriä. Se riittää minulle. Mutta juoksuvauhtia voisi kasvattaa ja tänään keksin miten.

Aamiaisen jälkeen vein auton huoltoon ja juoksin takaisin kotiin. Reitti kulkee kylämme Zürichistä erottavan kumpareen yli. Vauhti ei päätä huimannut, sillä suuri osa matkasta oli nousua ja laskuosuus sen verran jyrkkää, että siinä mennään päkiöillä sipsuttaen. Miehekästä ja näyttävää.

Nousuosuudella syke ylitti ajattelun rajan, joten paljoa ei tullut mietittyä. Tasaisella mietin lähinnä kahta asiaa:

Lumia Petri_20131204_003 Lumia Petri_20131204_004 Lumia Petri_20131204_002

  1. Kylläpä on kaunista
  2. Tarvitsen talvijuoksukengät. Vaikkapa Icebugit.

Vaimo, jos luet tätä ja samalla mietit kuumeisesti joululahjaani, niin Tempo Sportista Thalwillista niitä saa. Kokoa 42 löytyy myös hyllystä. Soitin ja varmistin. Ne lisäisivät juoksuvauhtiani kummasti. Mahdollisesti löytyvät jo nimelläni…

Joulua odotellen,

Perjantaikokki

Urdorf im Winter

Mun kylä – Urdorf

Aamun kolme ilmestystä

Kuudelta oli pimeää ja kylmää. Pukeuduin hyvin ja lähdin juoksemaan. Maa oli musta. Vielä muutaman kilometrin jälkeen ihmettelin jälleen itseäni: mitä oikein teen täällä?

Sitten helpotti, sillä reittini nousee noin 70 metriä ylemmäs ja siellä jokin aikaa sitten satanut lumi oli säilynyt. Taivas oli pilvetön ja täynnä tähtiä. Sitten näin upean, vihertävää valoa hehkuneen tähdenlennon. Se kirjaimellisesti halkaisi taivaan. Askel keveni ja päässä alkoi soida Suurlähettiläiden sanat: ”Mä tähden valitsen ja sitä seurailen…”

Ilmestys numero yksi.

Pikkuhiljaa tuli myös lämmin. Alkuosa lenkistäni menee peltoteitä pitkin. Pellot olivat lumesta valkoiset. Peltoaukean halkaisee junarata ja junarataa pitkin kiiti aamujuna Zugista kohti Zürichiä. Se loisti kuin kiiltomato, mutta erityisen siitä teki pakkasen huurtamat ajolangat. Jokaisen vaunun etuosassa näkyi jatkuva ilotulitus, kun huurre aiheutti näyttävää kipinöintiä junan kiitäessä eteenpäin. Näytti siltä kuin junavaunujen katoilla olisi ollut hälytysajoneuvojen vilkut.

Ilmestys numero kaksi.

Sitten reitti kiertää betonitehtaan, aivan vilkkaan risteyksen vieressä. Autoja oli jonossa molemmilla puolillani. Valtavat betoniautot jonottivat taas uutta säiliöllistä talouden perusrakennusainetta. Toisella puolellani ahkerat työläiset jonottivat pääsyä liittymään, joka vie Sveitsin ruuhkaisimmalle tieosuudelle, kohti Gubrist-tunnelin kaikennielevää suuta.

Näen erittäin kauniin naisen, joka viimeistelee meikkiään taustapeiliin kurkkien. Melkein pysähdyn.

Ilmestys numero kolme.

Nainen oli jonossa olevan kolmannen betoniauton kuljettaja.

Perjantaikokki

Ps. Jos kirjoittaisin kirjan, pitäisikö antaa nimeksi ”Ilmestyskirja”?

Vielä kaksi viikkoa sitten aamut näyttivät täällä "alhaallakin" tältä. Nyt on pimeää kuin Pöytyällä.

Vielä kaksi viikkoa sitten aamut näyttivät täällä ”alhaallakin” tältä. Nyt on pimeää kuin Pöytyällä.