En tiedä mikä noissa ylä- ja alamäissä kiehtoo, mutta aina olen rakastanut vuoria. Ensimmäisen kerran suuntasin Keski-Eurooppaan varmaan kolmevuotiaana, äitini järjestämillä laskettelureissuilla. Sittemmin elämä on kuljettanut tänne kiihtyvään tahtiin ja viimeiset kaksi ja puoli vuotta minulla on ollut oma kotivuori, Üetliberg, eli Zürichin alueen korkein kukkula. Eihän se sveitsiläisittäin ole mikään vuori, koska huippu yltää vajaaseen 900 metriin, mutta maahanmuuttajaturkulaiselle se vuoreksi kelpaa.
Yllä näkymä huipun näköalapaikalta tänään aamulta klo 6.50.
Reitti vuorelleni lähtee aivan takapihaltamme ja siksi siitä on muodostunut aamulenkkien vakiokohde. Kuten myös tänään aamulla. Maastopyörällä ylös ja painovoimalla alas, metsäteitä ja polkuja yhteensä noin 18 kilometriä, josta puolet ylämäkeen. Nousua kertyy reitillä suunnilleen 600 metriä, joten ihan reipas setti, varsinkin kun seitsemältä pitäisi olla jo kotona. Ja ylhäällä pitää aina hetkeksi pysähtyä nauttimaan maisemista.
Üetlibergistä on tullut myös vakiokohde vieraillemme. Jos meille tulee kylään, niin melko varmasti löytää itsensä toisen maastopyöräni selästä puuskuttaen pohja-aikoja Üetliberg Challengen tulostaulukkoon. Myös lapsille löytyy vuorelta vaikka mitä tekemistä. Ylhäällä on hieno leikkipuisto, samoin matkan varrella. Ja talvisin alas tulee 3,1 kilometrin mittainen kelkkamäki. Sunnuntaisin sitä en suosittele kuin itsesuojeluvaistottomille, sillä se on täynnä pipottomia, hanskattomia ja ohjailukyvyttömiä turisteja – eläviä kelkkaohjuksia.
Joskus kaupunki peittyy sumuun, mutta huipulla on kirkasta.
Toisinaan myös huippu on sakeassa sumussa, joka nousee Zürich-järvestä
Kirkkaana aamuna 30 kilometrin päässä siintävät Alpit upeasti.
Ystäviä, jotka olen pakottanut polkemaan huipulle
Nyt ei kyllä kelkka luista
Tiedän, että tuota vuorta tulee minun vielä Suomessa ikävä. Mutta nautin siitä niin kauan kuin eloa Sveitsissä kestää! Olen siitä onnellinen! Joka aamu se siellä minua odottaa – kuin hyvä ystävä.
Perjantaikokki
Perjantaikokin blogi 