18.8.2015 torstai – kadonnutta kuntoa löytämässä

Aloitetaan tekemällä selväksi, että eräs lukijani, jota kutsuttakoon Olliksi ja joka saattaa olla joukkuetoverini, antoi palautetta edellisestä blogistani. Olen saanut kiellon käyttää sanaa ”legendaarinen” seuraavan 36 tunnin ajan. Itsekään en pidä tautologiasta, joten tänään lupaan välttää sanaa legendaarinen. Legendaarinen-sanan sijaan joudun siis käyttämään joitakin muita kuvaavia sanoja kertoessani noista legendaarisista nousuista joita tänään poljimme. Sinänsä harmi, sillä legendaarinen olisi ollut kovin toimiva sana taas tänäänkin, mutta koska legendaarinen-sana on totaalikiellossa, en legendaarinen-sanaa enää käytä.

Sen sijaan käytän sanaa ”legendarisch” – olemmehan me sentään ulkomailla. Saatan käyttää myös sanoja ”magee” tai ”sigamagee”, sillä lukijani Olli saattaa asua pääkaupunkiseudun murrealueella. Mahdollisuuksien mukaan käytän Tourmaletin noususta sanoja ”eeppinen” tai ”jäätävä”, mikäli magee ei riitä kuvaamaan poljetun pätkän legendaarisuutta. Oho. Anteeksi.

Ja sitten asiaan.

Tämä Haute Route alkaa pian olla taputeltu. Huomenna on nimittäin lepopäivä lyhyen Time Trialin muodossa ja sitten on enää yksi jäätävän kova päivä. Siitä taitaa tulla sigamageeta. Siksi tämän päivän eeppiseen Tourmaletin nousuun lähdin varsin hyvällä fiiliksellä. Kun Tourmaletin huippu jäisi taakse, olisi maali lähempänä kuin startti. Ganz legendarisch!

Tavallaan olen vallan tyytyväinen, että menneiden viikkojen huippuhelteitä ei Pyreneillä näy. Silti auringonpaiste olisi kiva juttu. Aurinko motivoi ja innostaa. Ja myös lämmittää. Tänään oli aika kylmää, varsinkin tuon jäätävän Tourmaletin varsin viileässä laskussa.

Tourmalet nousee 1500 metriä 20 kilometrin matkalla ja on reissumme korkein huippu. Pidin noususta, sillä se oli tasaista 8% nousua (sitten kun se alkoi nousemaan) ja tie oli mutkitteleva. Jotkut kutsuvat sitä myös serpentiiniksi. Serpentiinitie rytmittää nousua kivasti, sillä seuraavaan mutkaan on aina pienen ihmisen käsitettävissä oleva matka. Sen sijaan kohti taivasta suoraan nouseva tie on henkisesti paljon rankempi.

Sää ei hellinyt, sillä lämpötila putosi pikkuhiljaa alle kymmenen asteen ja huipulla oli enää kahdeksan astetta lämpöä. Hetki ennen huippua aurinkokin näyttäytyi ja pilvimassaan tuli eeppisen maagisia ”reikiä”, josta näkyi osa ympäröivistä legenda… anteeksi hienoista maisemista.

Maisemia matkalta. Silloin kun pilvestä näki.

Kohti Tourmaletin huippua.

Kilometri jäljellä Tourmaletin huipulle ja vuoretkin näkyvät!

Huipulle saavuimme pienen kirikisan saattelemana. Olli, joka saattaa olla tai saattaa olla olematta tautologiaani puuttunut lukija, otti kirin vain sataa metriä ennen ajanottomattoa ja häviöni jäi kirvelemään kuin haihtuneen hien suola iholle.

Tourmaletin huipulta. Näytän väsyneeltä ja ehkä sitä jo olenkin. Hymy irtosi kuitenkin kameraan.

Vuorella ei kauaa viihtynyt, vaikka järjestäjät ilmoittivatkin, että alamäkeä ei turvallisuussyistä kellotettaisi. Syykin oli vallan selvä ja hyvä.

Kun kurkisti vuoren toiselle puolelle, ei nähnyt enää eteensä. Pilvimassa roikkui siellä tiukasti ja päättäväisesti. Puin päälleni kaiken mitä paitani taskuista löysin (irtohihat, tuuliliivin ja sadetakin) ja lähdin laskuun.

Näkyvyys oli pahimmillaan vain kymmenen metriä ja tie märkä. Kiitin onneani, että pyörässäni oli vilkkuvalo sekä edessä että takana. Se toi hieman turvallisuuden tunnetta, kun vastaantuleva autoilija saattoi nähdä minut jo hieman ennen konepeltiään.

Mitä alemmas pääsimme, sitä paremmaksi näkyvyys kävi. Mutta sitä enemmän oli tiellä myös paskaa. Anteeksi kielenkäyttöni, mutta sillä tie oli peitetty. Tien molemmin puolin laidunsi lehmiä, lampaita ja vuohia. Jostain syystä ne kaikki tekivät ainakin suuren osan jätöksistään tielle. Hieman ennen erästä kylää oli noin sadan metrin pätkä, joka oli märkä ja noin kahden senttimetrin sontakerroksen peitossa kauttaaltaan. Siinä kohtaa ajoin todella, todella hiljaa. Haluni kaatua ja harrastaa liukumäkeä lampaansonnassa oli hyvin lähellä nollaa. Kovempaa ajaneiden pyörät haisivat sille itselleen loput 70 kilometriä.

Tie täynnä sitä itseään.

Tourmaletin laskun jälkeen odotin seuraavaa nousua innolla: siinä tulisi vihdoin lämmin. Ei tämä lasku toki ollut mitään viime vuoden Julierpassin tai Furkapassin nollalämpötiloihin ja hallitsemattomaan horkkatärinään, mutta kylmä tässäkin tuli.

Seuraava nousu oli Col d’Aspin, joka nousee 14 kilometrin matkalla yhteensä 658 metriä 1489 metrin korkeuteen. Siis tuollainen pikkunyppylä, jonka yli mennään heittämällä.

Nousu oli tasaista työntekoa. Ajattelin, että pyöräily on todella yksinkertaisten ihmisten hommaa. Mitään muuta ei tarvitse tehdä, kuin pyörittää kampia. Jossain tutkimuksessa oli analysoitu mitä maratoonarit ajattelevat juostessaan. Tulos oli hämmästyttävä: he ajattelevat juoksua. Sama tulos tulisi fillaristeista: he ajattelevat pyöräilyä. Sitä, kuinka monta metriä on vielä poljettavan ylös tai eteenpäin, missä kohtaa juoda tai syödä, kuinka paljon on jo poljettu jne jne. Ainakaan itse en kykene tiukassa nousussa juuri muuhun kuin tuijottamaan eturengastani ja polkemaan. Sekä ajattelemaan polkemista tai siihen liittyviä asioita.

Omaa mieltä voi myös yrittää hämätä. Musiikki toimii siinä hyvin. Olemme saaneet jo legendaari… anteeksi jäätävän maineen pelotonissa, sillä olen se Petri Suomesta, joka popittaa nousut ja motivoi muitakin polkemaan kovempaa. Toki joillekin kuskeille olemme aiheuttaneet lieviä skitsofrenisiä oireita, sillä meitä on kaksi Petriä Suomesta, jotka popittavat nousuissa motivaatiomusiikkia. Eräskin herra, jota en ollut koskaan tavannut, tuli tänään maalissa kättelemään ja kiittelemään Tourmaletin tsempistä. Oli lukenut lapustani nimen Petri ja nähnyt Suomen lipun. En tohtinut mainita, että se taisi olla kaimani Karvinen. Ihan sama, kunhan motivoidaan!

Itse käytän musiikkia kahdella tavalla: soitan niin järkyttävää tavaraa, että haluan olla nopeasti ylhäällä (tänään oli yhtenä soittolistana suomalainen 90-luvun punk tuntemattomilta orkestereilta. Näin sanalla sanoen aivan maagista scheissea.) tai sitten hyvää, tarttuvaa musiikkia, jonka tahtiin jalat pyörivät nopeammin. Huomenna kokeilen ehkä Celine Dionin My heart will go on-biisiä repeatilla koko Time Trialin. Toimiikohan?

Tykitin viimeiset kaksi kilometriä nousua kovilla sykkeillä ja kostin lukijani Ollin edellisen mäen kirivoiton. Hän jäi kauas taakse. Onneksi.

Ja takaisin asiaan. Taas.

Col d’Aspinin huipulta alas tuleva mäki oli mahtava! Siinä oli pitkiä pätkiä, jossa vauhti oli yli 70 km/h ja silti homma tuntui hallitulta. En toki muutenkaan aja siten, että homma tuntuisi lähtevän lapasesta. Taisin tehdä oman viiden kilometrin ennätykseni, sillä nopein 5 km taittui aikaan 5min 44 sek. Keskinopeus on tuossa kunnossa (52,3km/h), sillä viiteen kilometriin osuu aina myös muutama jarrutettava mutkakin.

Laskun jälkeen oli laaksoa edessä noin 15 kilometriä ennen viimeistä nousua, joka oli Col d’Azet. Tämä ”legendarisch” nyppylä nousee 580 metriä 6,8 kilometrin matkalla 1580 metrin korkeuteen. Azet oli päivän tiukun nousu. Sain siinä kaveriksi aussin, joka ihmetteli, miksi kukaan ei kertonut, että tämä olisi näin rankkaa. Juttelimme niitä näitä ja nautin siitä, että matka taittui ilman, että jouduin miettimään mitään. Veikkasimme, kuinka monta metriä etenisimme yhden biisin aikana. Itse veikkasin kilometriä ja Jacques veikkasi 700 metriä. Hän voitti. Aika hidasta tuo kiipeäminen.

Jacques laskeskeli neljä kilometriä ennen huippua, että seitsemän biisin jälkeen olemme ylhäällä. Totesin, että en kykene kuuntelemaan suomalaista ysäripunkkia enää kuin viisi biisiä, joten nousin putkelle, nostin sykkeen 148:sta 170:een ja annoin mennä. Jätin seuralaisia neljä minuuttia viimeisen neljän kilometrin aikana ja jonkun kellaribändin lopetellessa viidennen biisin kirkumista ylitin maaliviivan 4 tunnin ja 46 minuutin ajon jälkeen. Taas tuli polteltua tulitikkuja nousujen täysin turhissa kireissä (niin, jos kirin viimeisten kolmen päivän aikana 40 minuuttia, niin nousen parhaan 200 kuskin joukkoon. Ja sehän vasta meriitti onkin!), mutta mitä sitten. Päivän kokonaisaika satulassa oli 6 tuntia 6 minuuttia ja matka 113 kilometriä, kun lasketaan mukaan kellottamattomat osuudet.

Viimeisen nyppylän laella Ollin ja kanadalaisen Jamien kanssa. Jamie on viihtynyt seurassamme musiikista huolimatta jo useamman päivän.

Jollain oudolla tavalla pidän siitä, että tajuntani kapenee hyvin rajalliseksi, sydän hakkaa, hikeä valuu ja on vain yksi tehtävä: polkea niin kovaa kuin pystyy.

Kipu on kaikilla sama, vain vauhti muuttuu. Kuulin myöhemmin, että olin päivän nopein suomalainen viimeisessä nousussa. Ehkä se kadonnut kuntokin tuolta pian löytyy!

Näillä mietteillä kohti huomista Time Trialia. Viime vuonna se oli ”minun päiväni” ja ajattelin, että huomenna voisi olla taas näin. Riittää, että laitan katseen kohti maata ja poljen.

Kisakylämme on Saint-Lary Soulanissa. Todella mukava kylä.

Täältä tähän,

Petri

Maanantai 17.8.2015 – kohti parempaa

Viime vuonna jokainen päivä tuntui edellistä rankemmalta. Tänä vuonna näin ei voi olla, koska ensimmäinen päivä oli infernaalinen. Tai jos näin olisi, olisin ostanut aikaistetun lennon kotiin jo eiliselle.

Tänään aamu valkeni pilvisenä, mutta kohtalaisen lämpimänä Paussa. Jälleen kerran olin nukkunut vailla minkäänlaista häiriötä, eli siis vallan mainiosti. Kello soi 6.30. Tai sen piti soida, mutta Karvisella se soi jo 6.15, joten vartti jäi suloisia uniani näkemättä.

Tunnustelin kroppaani sängyssä: kaikki paikat tuntuvat kohtalaisen hyviltä. Erityistä kipua ei ollut missään. Jopa eilen vaivanneet polvet (tai oikeastaan polvilumpiot – en tiennyt, että niilläkin on tunteet!) tuntuivat taas normaaleilta. Lähdin siis hyvillä mielin aamupalalle.

Starttiin polkiessa huomasin, että olo on puolet parempi kuin eilen: vain vasen polvi vihloi. Oikea tuntui kuin siihen ei olisi koskaan koskenutkaan. Tämä fakta piristi mieltä.

Tänään ajettiin myös Lyytin sponsoroiman Medilaser-Specializedin väreissä.

Kerroin eilen, että pidän selkeistä tasaisista osuuksista, nousuista ja laskuista. Ilmeisesti järjestäjät tiesivät tämän ja ajattelivat, että liian helpolla ei Hollménia päästetä. Reitti oli perinteistä ylös-alas –meininkiä taas heti lähdöstä. Parinkymmenen kilometrin jälkeen totesin, että on aika siirtyä käyttämään dopingia. Tosin täysin sallittua, eli parasetamolia Paratabsin muodossa. Vasen polvi sattui jokaisella polkaisulla siten, että tilanne vaati droppeja.

Puolen tunnin jälkeen lääkityksen aloituksesta tilanne parani ja pystyin taas nauttimaan pyöräilystä. Helpotus.

Nousua kertyi mittariin kummuista lähes 700 metriä jo ennen päivän ensimmäistä virallista nousua, joka oli Col du Soulor. Mäki nousi 1474 metrin korkeuteen 22,5 kilometrin matkalla. Nousua kertyi tästä nyppylästä kerralla 1194 metriä, joten varsin kookas mäki oli kyseessä.

Pidin noususta. Polkeminen tuntui hyvältä ja kehoni toimii selkeästi parhaiten, kun se saa tehdä yhtä tiettyä asiaa pitkään samalla teholla. En ole salibadymies, joka jaksaa tehdä nollasta sataan –sprinttejä montaa peräkkäin. Mutta kun diesel lähtee käyntiin, niin se ei helpolla pysähdy.

Ensimmäisen nousun huipulla. Kuten näkyy, ei tämä kovin veristä kilpailua ole, kun kuviinkin on aikaa.

Nousu oli hyvin tasainen ja kulki osittain samaa tietä, jota eilen tulimme alas Col d’Aubisquelta. Huipulla odotti jälleen tankkauspiste, joka oli paras koskaan kokemani. Sana paras täytyy tässä laittaa mittasuhteisiin: siellä oli sekä suolakeksejä että salamia! Tein niistä hampurilaisia (ohje: alle kolme suolakeksiä, väliin kolme salamisiivua ja päälle kolme keksiä. Nauti.) ja söin niitä hyvällä ruokahalulla niin kauan, että Olli kyllästyi ja lähti tykittämään alamäkeä. Sitten lähti Jussikin. Ajattelin saavani heidät kiinni alamäessä, mutta toisin kävi. Kohtasimme kuitenkin pian ajanoton päättymisen jälkeen ja lähdimme ajamaan kohti seuraavaa nousua, joka oli sekin legendaarinen: Hautacam.

Päivän molemmat nousut ovat vakiokamaa Tourilla. Hautacam on legendaarinen lähinnä sen vuoksi, että usein etapin maali on vuoren päällä. Tai itse asiassa Hautacam ei varsinaisesti ole vuoren ylittävä tie, vaan vuorella sijaitsevaan hiihtokeskukseen johtava tie.

Hautacam (1520 metriä korkea, 13,3 km pitkä ja 1194 metriä korkeuseroa) oli vaativampi kuin edellinen nousu. Keskijyrkkyys on 8,2%, mutta jälleen oli useita pätkiä, joissa Garmin näytti jyrkkyydeksi jopa 14%. Poljimme jälleen Jussin ja Ollin kanssa kimpassa. Seurassamme viihtyi myös jo viime vuoden HR:lta tuttu Jamie Kanadasta. Poppi pauhaa porukassamme aina ylämäessä ja olemmekin keränneet harrastuksellamme jo lähes legendaarisen maineen ajajien keskuudessa. Lähdössä jo kysellään, että mitä tänään ylämäessä soi.

Gruppo Musica (kuvaaja ja DJ kameran takana)

Vaikka nousu hikoiluttikin, jaksoin sen hyvin ylös. Pari kilometriä ennen maalia päätin polttaa vähän tulitikkuja ja tykittää minkä jaksoin maaliin. Termi ”polttaa tulitikkuja” on yleinen pyöräilijöiden keskuudessa. Jokaiselle kuskille on jaettu askillinen tikkuja, joita voi halutessaan poltella omaan tahtiin omissa irtiotoissaan. Kun aski tyhjenee, saattaa kuskin matka loppua siihen.

Tiesin, että lopun repimisessä ei ollut mitään järkeä, mutta kivaa se oli. Poljin niin kovaa kuin pystyin. Sydän hakkasi yli 170 sykkeellä ja tuijotin vain etupyörääni. Enää kilometri. 600 metriä. 400 metriä. Vielä loppukiri. Ja maali!

Olin niin keskittynyt, että en edes huomannut tien vieressä olleita hevosia, paitsi myöhemmin kuvista. Valokuvaajan bongasin, koitin vääntää hymyn ja hieman irroitella. Komea keuliminen jäi kuitenkin vauhdista johtuen yritykseksi…

Hautacamilta piti vielä ajaa alas takaisin kylään ja sieltä hotellille. Paluumatkaakin kertyi melkein 23 kilometriä, joten päivän kokonaissaldo oli yli 130 kilometriä ja 3200 metriä nousua. Aikaa kului kisasuoritukseen 5h 14min ja kaloreita pitää illan aikana tankata takaisin taas noin 4500.

Pitää syödä, että jaksaa… nukkua.

Nyt on jo lähes puolet takana, sillä viides päivä on hyvin lyhyt henkilökohtainen Time Trial. Tässä vaiheessa alkaa aina tulemaan ikävä jo kotiinkin. Lapset aloittavat huomenna taas koulun ja nuorimmainen palaa päiväkotiin. Onneksi kotona on heillä hyvä äiti, joka ymmärtää miehensä sinänsä täysin turhanpäiväistä fillaritouhotustaan ja organisoi arjen kuntoon taas aamusta. Eli terveisiä myös kotiin 🙂

Sunnuntai 16.8.2015

Reitti kartalla. Pausta Pauhun. Lausutaan ”pöö”, eli pööstä pööhön.

Päivän profiili. Helppo nakki.

Nukuin kuin tukki, kunnes kello herätti klo 6.00. Starttiin oli aikaa 1,5 tuntia ja tavaroita ei tarvitse pakata ennen lähtöä, sillä tämän vuoden Haute Routella yövymme jopa kahdesti samassa hotellissa. Aikaa säästyy sekä illalla että aamulla mukavasti lepäämiseen.

Aamiaiseksi söin kaikkea, mitä jaksoi suuhun tunkea Croisantteja, jugurttia, kahvia, mysliä, kinkkua, juustoa ja leipää. Tiesin, että parin tunnin päästä olisi taas kauhea nälkä. Aamiaisen jälkeen ajokamat niskaan ja lyhyt siirtymä starttialueelle valmiina lähtöön. Olin päättänyt ottaa todella rauhallisesti, jotta eilisen katastrofi ei toistuisi. Tänään olisi luvassa isompi kasa kilometrejä, mutta vähemmän nousua kuin eilen. Kokonaismatka olisi 159 kilometriä, mutta nousua ”vain” 2550 metriä ja sekin olisi suoritettu jo 110 kilometrin kohdalla. Viimeiset 50 kilometriä olisi siis laskettelua alamäkeen tai rullailua tasaisella takaisin Pauhun.

Pidän päivistä, jotka rytmittyvät selkeään tasaiseen osioon tai osioihin, nousuihin ja laskuihin. En nauti eilisen kaltaisesta ylös-alas –siirtymästä. Tänään oli luvassa siis toivomani päivä ja kelikin oli mitä parhain. Aurinkoa ja kuitenkin kohtalaisen viileää, ainakin aamupäivästä.

Startissa. Päätimme edustaa tänään triathlonseuraamme SKB:tä. Vasemmalla Olli, sitten Jussi ja minä. Karvinen jossain kateissa ja Mika odotti lähtölaukausta ketjut kireällä.

Startti oli kello 7.30 ja ensimmäiset 10 kilometriä ajoimme ”convoyssa”, eli saattueessa ilman ajanottoa. Luvassa oli kaksi nousua, ilmeisesti molemmat Tour de Francen aika vakiokamaa. Matkaa ensimmäisen nousun alkuun oli 50 kilometriä ja nousun alkaessa kävi heti selväksi, että Col de Marie-Blanquen huipulle noustaisiin varsin reippailla prosenteilla. Alku oli loivaa, mutta viimeiset viisi kilometriä tuosta 9,3 km mittaisesta ja 709 metriä nousevasta nyppylästä olivat lähes infernaalisia. Tien sivulla oli sinisiä kylttejä, jotka kertoivat aina seuraavan kilometrin keskijyrkkyyden. Pahin bongaamani oli 13% keskijyrkkyys. Paikoitellen oma mittarini näytti 17%, jossa pienimmällä vaihteella madellaan putkelta ajaen viiden kilometrin tuntivauhtia kohti huippua.

Ensimmäisen nousunkin päällä vielä hymyilytti. Ainakin hetken kameralle.

Mäen päällä nautin ”lounaan”, eli järjestäjien tarjoamia suolakeksejä, geeliä ja coca colaa. Todellista terveysruokaa.

Nousun palkitsi yksi upeimmista laskuista, mitä olen koskaan laskenut. Maisema oli kuin sadusta, kun vihreät niityt polveilivat kohti laaksoa ja tie oli kuin laskettelurinne mutkineen ja kumpuineen. Todellakin kiipeämisen arvoinen kukkula!

Lasku päättyi suoraan seuraavan nousun (Col d’Aubusque, 1709 m, 16,5 km pitkä ja 1293 metriä nousua) juurelle. Myös tässä alkuosa oli lähes tasaista, kunnes viimeiset kymmenen kilometriä ajettiin lähes 10% keskijyrkkyydellä.

Poljimme koko tiimi (pois lukien Mika, joka on kanssamme hieman eri suoritustasolla) kimpassa ja ”Gruppo Musican” poppikone jauhoi pienestä bluetooth-kaiuttimesta motivaatiomusiikkia koko ylämäen ajan.

Jussin vaihdeongelma hoituin Mavicin huoltoautolla kesken nousun.

Nousu oli rankka, mutta ryhmästä sai voimaa ja musiikki auttoi myös. Olen porukan ainoa, jolla ei ole wattimittaria pyörässä, sillä olen aina polkenut vain yrittäen kuunnella kroppaani: mennään siten kuin tuntuu hyvältä. Mutta tällä kertaa ajoimme wattien mukaisesti ja mikäli joku lähti keulimaan, muistuttivat muut liiallisen repimisen korjaavan sadon mahdollisesti jo ennen huippua.

Itse pelkäsin eilisen kaltaista kohtaloa, eli kramppeja. Onneksi ne loistivat poissaolollaan. Silti nousu oli pitkä ja vaativa. Helpotti, kun tiesi, että vaikka huipulta oli vielä yli 50 kilometriä takaisin kisakylään, olisi päivä silti siellä jo voitettu.

Kaunista, mutta vaativaa.

Ryhmästä saa voimaa ja motivaatiota.

Iso haaste, kuten pitkä nousu, pitää oman mielenterveyden vuoksi paloitella jotenkin käsiteltävissä oleviin osatavoitteisiin. Minulla se tavoite oli tänään 200 metriä kerrallaan. Ajoin nimittäin aina 200 metriä satulasta polkien ja sitten nousin ajamaan 200 metrin matkan putkelta (seisaaltaan). Tämä toi vaihtelua, rasitti tasaisemmin eri lihaksi ja aina viiden vaihdon jälkeen huomasi, että taas oli yksi kilometri selätetty.

Saavuimme vihdoin huipulle ja otimme lopuksi vielä tiukan sprinttikisan kaimani Petrin kanssa. Fiilis oli mainio! Jalat jaksoivat, kramppeja ei ollut ja nyt oli pienen tankkauksen jälkeen enää alamäkinautiskelua auringon porottaessa siniseltä taivaalta.

Huipulla! Taustalla Tourillakin jossain vaiheessa vilahtaneet jättifillarit.

Nautin laskusta paljon, vaikka se onkin yläselälle ja varsinkin käsien lihaksille (etenkin ojentajille) todella rankkaa. Parinkymmenen kilometrin lasku kestää vajaan puolituntia ja voit kuvitella miltä tuntuu olla staattisessa kumara-asennossa puolituntia ja jännittää koko ajan kaikkia lihaksia äärimmilleen.

Laskussa oli muutamia vaaranpaikkoja, kuten sisäkurvin varjopaikassa tiellä nukkuva lammas, mutta järjestäjä oli hienosti hoitanut turvapuolen. Lampaan vieressä oli safety-moottoripyörä, jonka kuski varoitti ajoissa kuskeja ja niinpä lammas sai jatkaa uniaan rauhassa. Ja me vauhdista nauttimista.

Saavuimme koko tiimi (paitsi siis Mika, joka oli meitä maalissa jo siviilit päällä vastassa) maaliin pari minuuttia alle seitsemän tunnin ajon (Stravassa pätkäni löytyy täältä: https://www.strava.com/activities/370308173). Saimme kouraamme kylmät Heinekenit ja hyppäsimme varjon alle aurinkotuoleille lepäämään. Hyvä fiilis hyvin sujuneesta päivästä!

Skippasin hieronnan ja preferoin lounasta (pizzaa ja jäätelöä Ollin seurassa) sekä päiväunia. Tunti unta teki ihmeitä siten, että illalla jaksoi syödä sillä tavalla erityisen reippaasti. Juuri kuten äiti aina opetti. Jokainen poika tilasi itselleen kaksi pääruokaa. Itse otin Salade Gourmandin ja pääruuaksi (no, kumpi oli kumpi?) pastaa merenherkuilla. Ei jäänyt nälkä. Ehkä isoimman tilauksen suoritti Karvinen, joka otti yllättäen pari lasagnea. Toisen alkuruuaksi ja toisen pääruuaksi.

Nälkä? Kyllä!

Nyt enää kamojen pakkaus, ajoasun valinta (tänään SKB Racingin asu toimi hyvin -> uskaltaakohan huomiseksi vaihtaa?) ja sitten unta kuuppaan. Huomenna olisi luvassa taas helppo päivä (tämä on sisäistä psyykkausta…), eli n. 100 km ja kolmisen kilometriä nousua. Otan rauhallisesti, niin eiköhän se siitä. Ainoa asia, joka tällä hetkellä mietityttää, on polvieni kunto. Lumpioiden takana tuntuu jatkuvaa pientä kipua, mutta eiköhän se siitä kun jalat taas lämpenevät.

Tähän loppuun vielä kisaorganisaation nappaama kuva, jossa hymystä huolimatta häviän kirikamppailun kaimalleni Karviselle.