Eilen Zürichiä helli loistava lämpö. Mittari näytti vielä viideltä iltapäivällä yli kahtakymmentä astetta. Keli piti hyödyntää. Niinpä hyppäsin maastopyöräni selkään.

Ensimmäisen parin sadan metrin aikana poljin ilman päämäärää. En vielä tiennyt minkä reitin menisin. Sitten vasemmalla aukeaa jyrkähkö mäki, jonka halkaisee piikkisuora, asfaltoitu ja hyvin kapea tie.

Siitä lähtee vakiohaasteeni, Üetliberg Challenge, jonka täällä vierailleet ystäväni kyllä tuntevat. He saavat (joutuvat) kaikki polkemaan sen. Kelloa vastaan. Reitti vie Zürichin ”kotivuorelle”, näköalapaikalle. Matkaa ylös kertyy 9,5 kilometriä ja nousua tulee n. 600 korkeuserometriä. Oma ennätykseni siinä on 32 minuuttia ja 50 sekuntia. Se oli ennen kesälomaa se.

Olin ajatellut polkea rauhassa pari tuntia, mutta jotain naksahti ja päätin, että nyt mennään kovaa. Tein päätöksen, että vaikka kuinka reidet olisivat eri mieltä, niin nousussa ei etuvaihtajaa laitettaisi pienimmälle rattaalle. Runtataan sitten vaikka ”putkelta”. Päivä oli kulunut pitkälti koneen äärellä ja tarvitsin rankkaa liikuntaa.

Reitti on kohtalaisen vaativat (katso profiili täältä). Alussa on siis erittäin jyrkkää nousua noin kilometri, sitten seuraavat neljä kilometriä mennään ylös ja alas. Viimeiset nelisen kilometriä metsätie mutkittelee Üetlibergin rinnettä ylös kuin käärme. Homma huipentuu mäen päällä, jossa on iso kongressihotelli ja sen edessä näköalapaikka. Siihen päättyy haasteeni. Usein raskaasti huohottaen ja kellosta ajan tarkistaen.

Puolessa matkassa olin kyseenalaistamassa päivän teemaa, mutta sitten edessä näkyi selkä. Maaginen selkä. Selän omistajalla ei ole mitään väliä, mutta jostain luonteeni heikkoudesta tai vinoutumasta johtuen, on edessä olevista selistä päästävä ohi. Selkä kannustaa minua yrittämään kovempaa. Jaksamaan, vaikka sattuisi eikä henkeä enää saa.

Kävi ilmi, että samaa nousua kanssani polki ryhmä selkiä. Ne olivat varsin hitaita, selkeästi vain nauttimasta syksyisestä kelistä. Toisin kuin minä. Tai nautinhan minäkin, mutta minua palkitsi myös ajaa edellä näkyvistä selistä ohi – ja kovempaa kuin jaksaisin.

Saavuin viimein huipulle. Tein toiseksi parhaan aikani, 35 minuuttia ja 30 sekuntia. Jäin ennätykselleni vajaa kolme minuuttia, mutta olin silti tyytyväinen. Upea näköala palkitsi minut.

Zürich-järvi ja vuoret. Palkintoni.

Mietin, että eipä kai mikään elämässä ole sen kummempaa. Asioita saavuttaa, kun tekee päätöksen ja löytää motivaation. Tavoitteeseen pääsee vielä helpommin, kun joku vieressä kannustaa. Joskus se johtaa yliyrittämiseen, mutta sekin on parempi kuin alisuoriutuminen.

Koitan muistaa oivallukseni myös esimiehenä. Tehtävänäni on näyttää suunta ja kannustaa. Joskus se suunnan tietäminen on hankalaa, mutta onneksi tiimiltä voi kysyä apua. Se ei mielestäni ole heikkoutta. Vai onko?

Loistavaa viikonloppua, pitkästä aikaa!

Perjantaikokki

Lokakuinen ilma – vaikka ei siltä tunnu!

Ps. Lienet huomannut, että kirjoittamistahtini on vähentynyt radikaalisti. Se ei oikeastaan ole, mutta julkaisen nykyään hyvin erilaisissa kanavissa erilaisia tekstejä. Jos haluat seurata niitä, niin kokoan ne aina www.facebook.com/perjantaikokki –sivulle. Käy tykkäämässä, niin pysyt kärryillä, sillä en aina viitsi häiritä sähköpostilla…

VALKOHERUKKA-AHVEN

Tämän viikon reseptin sain eräältä lukijaltani, Veli Viitalalta. Hän osallistui sillä Aamulehden kalaruokakilpailuun ja sijoittui äänestyksessä kuudenneksi. Minua tässä reseptissä kiehtoi viinin korvaaminen valkoherukoilla. Suosittelen kokeilemaan! Kuvan on ottanut Milla von Konow (www.millavonkonow.fi). Tässä Velin alustus ruokaan:

RUUAN JUONI

Ahvenreseptini ajatuksena on, että kaikki sen ainekset ovat kotimaisia. Ne ovat nyt syksyllä parhaimmillaan, mutta saatavana ympäri vuoden. Idea on korvata kalaruuissa usein käytetty satojen tai tuhansien kilometrien päästä tuotu valkoviini huomattavasti juurevammalla kotoisella valkoherukalla. Väitteen, että ruuasta saadaan ”hienostunut” vain viiniä käyttämällä, voi tässä tapauksessa unohtaa.

Valkoherukka sekä raakakypsentää kalan että maustaa kastikkeen ja syötäväksi koristeeksi laitettuna tarjoaa miellyttävän yllätyksellisiä makuhuippuja, jotka tasoittuvat muun annoksen tukemana. Muinaisessa Suomessa arvostettu nauris on reseptissä toisessa pääosassa arvokala ahvenen lisäksi. Nauriin makuliitto kantarellien ja sipulin kera kertoo luonnollisten, hienoeleisten makujen yhdistämisen ilosta.

Suippopaprika on uusinta kotimaisuutta. Se, tuore voi ja hienoksi raastettu piparjuuri sitovat maustekastikkeena annoksen lempeänraikkaaksi kokonaisuudeksi.

AINEKSET

• 4 ahvenfileetä
• 2 dl valkoherukoita
• piparjuurta
• punainen suippopaprika

• 3 naurista
• 2 kesäsipulia
• 3 dl kantarelleja

• voita
• sokeria
• suolaa
• valkopippuria

VALMISTUS

Paseeraa valkoherukat. Kaada liemi ahvenfileiden päälle ja jätä kypsymään. Ripottele päälle suola. Raasta 4 rkl piparjuurta. Leikkaa paprika ohuiksi viipaleiksi ja nauriit puolen tulitikkuaskin kokoisiksi ja sipulit viipaleiksi. Pieni kantarellit pikkusormen pään kokoisiksi.

Laita pannulle voita ja siihen naurispalat. Kun nauriit ovat puolikypsiä ja saaneet väriä, siirrä ne pannun reunalle ja lisää kantarellit ja valkoinen osa sipulista. Kun kantarellit ovat melkein sopivia lisää vielä sipulinvarret.

Samaan aikaan toisaalla:

Laita pannulle runsaasti voita (kala keitetään, ei paisteta). Lisää piparjuuriraaste, kalafileet ja valkoherukkapaseeraus sekä lopuksi paprika. Mausta suolalla, sokerilla (paseeraus) ja valkopippurilla. Kokoa annos ja koristele kokonaisilla valkoherukoilla ja piparjuuriraasteella.

Peruspainajainen. Joku kouluni on taas jäänyt kesken. Tänä yönä se taisi olla lukio. Minulla on edessäni lukujärjestys, josta en ota mitään selkoa. Herään aivan liian myöhään, ehtiäkseni ajoissa. Asun Kaarinassa, tulevassa talossamme. Kiireessä otan väärän pyörän, ala-asteella käyttämäni 24-tuumaisen, kolmivaihteisen Tunturin. Tie on jäisissä urissa ja pyöräilystä ei tule mitään.

Pääsen kouluun, mutta en löydä luokkaa. Etsin ja etsin, kunnes päivä päättyy. Luovutan.

Uni vaihtuu. Liiketuttavani Matias on järjestänyt Piispanristin Prisman viereiselle hiekkamontulle jonkun bisnessparraustilaisuuden, jossa keskustellaan päivän polttavista aiheista. Saavun paikalle, alasti. Kuinkas muutenkaan. Suojanani on vain peitto. Hävettää. Siellä saarnataan kuin jossain Golgatalla, hiekan keskellä. Vieressä on iso kumpu, jonka päälle keskustelutilaisuus päätetään siirtää. Kiipeän kumpua peitossani. Liukastelen ja vilauttelen. Häpeäntunne kasvaa. Kumpu on liukas ja leväinen. Tajuan sen muodostuvan isoista ja pienistä, kuolleista ja puolikuolleista lehmistä.

”Mitä nämä ovat?”, kysyn. Kaksoisveljeni Kimmo vastaa, että Kaarinan nimikkolehmiä, harvinaista rotua. ”Miksi näitä ei päästetä kärsimyksistään autuaammille niityille?” Koska muuten tämä rotu katoaisi, veljeni jatkaa. Loogista, ajattelen.

Herään 5.15, selkä aivan jumissa. Koitan nukkua,  mutta siitä ei tule enää mitään.  Päätän lähteä hallille. Uiminen avaa selän tehokkaasti.

Uituani noin kolmesataametriä haistan sen kammottavan lemun. HAJUVESIMUMMO!! Minun radallani! Tukka tupeerattuna, täydessä meikissä. Ui sammakkoa varpaiden laahatessa pohjaa. Kyntää vettä kuin satamahinaaja levittäen kaikkialle kammottavan hajuvetensä tuoksun. Muillakin radoilla olisi tilaa vaikka kuinka hänen tahdilleen.

Unientulkitsijaa ei tarvita. Tätä se uneni tiesi!

Mies voitti hiiren. Uin 2,5 kilometriä hajuvesiliejussa. Silti, nyt olo on hyvä ja selkäkin taas auki. Suihku tekee ihmeitä.

Iloa päivään ja voimia öihin.

Perjantaikokki

Olin tänään sveitsiläisen vuokranantajamme 50-v juhlissa, joita vietettiin Zürichin keskusta-alueella olevassa koulussa.

Koulurakennus palvelee sekä ala- ja yläasteita että lukiota. Koulun yhteydessä on kahvila, jonka baarin takaseinä näytti oheiselta kuvalta.

Jotenkin tuntuu täysin ristiriitaiselta se, että tästä koulusta, jossa alkoholipitoiset juomat ovat siinä viattomien lasten silmien edessä kaiket päivät, valmistuu keskimäärin vähemmän alkoholisoituvia ihmisiä, kuin Suomessa, jossa kaikki vastaavat juomat mystifioidaan kielloilla, säännöksillä ja erikoisliikkeillä.

Erikoista, eikö?

Tiistaina kävin Bernissä, Suomen suurlähetystössä, tapaamassa kaveria. Työpäivän päätyttyä hän ehdotti, että käytäisiin oluella. Lähellä on yksi kiva vanhainkoti, jossa on kiva terassi ja baari.

Ajatus yllätti, mutta siellä me nautimme loistavat paikalliset oluet rollaattoreiden keskellä.

Harva vanhus näytti nauttivan olutta tai alkoholia, mutta kaikki näyttivät nauttivan siitä, että vanhainkodissa oli elämää.

Näinhän se on. Kaikki alkoholi on pahasta ja parempi tulevaisuus on saavutettavissa vain tiukempien sääntöjen ja jämäkämmän valvonnan kautta.

Perjantaikokki