Olen aloittanut urheilun ainakin sata kertaa. Ja taas.

Viikonkin flunssatauko vierottaa liikunnasta nopeasti. Mieli tekee, mutta ensimmäiset askeleet ovat aina ne vaativimmat. Sitten kun aloittaa, ei taas meinaa lopettaa. Nyt kun minulla on kunnon tavoite, maailman kovimmaksi amatöörien maantiepyöräkilpailuksi tituleerattu Haute Route Dolomites ensi elokuussa, niin ei saakaan lopettaa. Peruskuntoa on kasvatettava, vaikka on pimeää ja kylmää. Muuten tulee liian kova ikävä äitiä päivittäisissä 3000 metrin nousuissa.

Sisäliikkuja en ole koskaan ollut, ellei uintia hallissa lasketa (olen käynyt elämässäni alle kymmenen kertaa kuntosalilla), joten minkäs teet. Ulos on mentävä.

Aamulla kävin uimassa 2,5 kilometriä. Altaassa olin kellon mukaan 6.02. Kotona olin aamiaisella 6.55. Pieni kylä, hyvät palvelut. Mies voitti hiiren aamuisessa heräämistaistelussa. Uintivauhtini pysyy kerrasta toiseen lähes samana, 1:43 per 100 metriä. Se riittää minulle. Mutta juoksuvauhtia voisi kasvattaa ja tänään keksin miten.

Aamiaisen jälkeen vein auton huoltoon ja juoksin takaisin kotiin. Reitti kulkee kylämme Zürichistä erottavan kumpareen yli. Vauhti ei päätä huimannut, sillä suuri osa matkasta oli nousua ja laskuosuus sen verran jyrkkää, että siinä mennään päkiöillä sipsuttaen. Miehekästä ja näyttävää.

Nousuosuudella syke ylitti ajattelun rajan, joten paljoa ei tullut mietittyä. Tasaisella mietin lähinnä kahta asiaa:

1. Kylläpä on kaunista
2. Tarvitsen talvijuoksukengät. Vaikkapa Icebugit.

Vaimo, jos luet tätä ja samalla mietit kuumeisesti joululahjaani, niin Tempo Sportista Thalwillista niitä saa. Kokoa 42 löytyy myös hyllystä. Soitin ja varmistin. Ne lisäisivät juoksuvauhtiani kummasti. Mahdollisesti löytyvät jo nimelläni…

Joulua odotellen,

Perjantaikokki

Mun kylä – Urdorf