Jos en olisi työssä, jossa nyt olen, olisin varmaankin puuseppä. Yläasteella minulla oli parhaimmillaan kahdeksan viikkotuntia puutöitä. Edelleen nautin siitä, että käden jäljen näkee välittömästi.

Pyrin myös opettamaan lapsilleni, että kaikkea ei tarvitse aina ostaa, vaan paljon voi myös itse tehdä. Teen sitä ehkä tarkoituksella jopa kärjistetysti ja niinpä muovisesta ”kiinakrääsästä” on tullut lastenkin suussa jo pieni kirosana.

Jos lelun saa puisena, niin aina mieluummin se kuin muovista kertakäyttökamaa. Vielä parempi, jos voi itse tehdä!

Vuosi sitten Oliver alkoi kinumaan sormiskeittiramppeja. Totesin, että voimme hyvin tehdä nuo itse. En suostunut hänelle ostamaan niitä muovisina, sillä hintakin oli pöyristyttävä. 80 frangia muovipuristeesta. Sen sijaan marssimme Bauhausiin, ostimme vaneria ja muovilevyä ja rakensimme itse.

Tänään valmistui jo sarjan kolmas osa. Lounaan jälkeen aloitimme ja ennen illallista homma oli kasassa. Tuntipalkkaa ei kannata laskea, mutta parasta isä-lapsi -aikaa tulee näin vietettyä askartelun parissa.

Kuvissa on projekti puolivälissä, eli osat tehtynä (odottavat liimausta, siis kasaamista), valmis skeittiramppi ja viimeisessä on koko sarja, jonka Oliver on itse koristellut. Tänään tehdyssä on vielä valkoiset teipit varmistamassa liimauksia, mutta huomenna ne poistetaan ja koristelu pääsee käyntiin.

Parasta näissä on, että jos väri kyllästyttää tai jotain osaa pitää muuttaa, niin ei tarvita kuin vähän aikaa ja intoa.