Maalla maan tavalla – antipasto misto di carne finlandese

Isäntä leikkaa lihaa

Viime keskiviikkona koitti aika odotetun illalliskutsun. Ystävämme, jotka asuvat tyylikäästi remontoitua maalaistaloa Liedon maaseudulla, olivat kutsun esittäjiä. Sinne suuntaamme aina mielellämme, koska tiedossa on usein isännän itse pyytämää lihaa emännän herkullisesti valmistamana. Viimeksi saimme kyyhkyjä ja nyt kauriin paistia.

Tällä kertaa intoa lisäsi miehille suotu velvollisuus – alkupalat pitäisi taikoa Liedon Lihakaupan tarjonnasta. Lihakauppa on harvinaisuus, sillä se on täysin palveleva, vanhan hyvän ajan lihakauppa keskellä maalaispitäjän kirkonkylää. Olin kuullut kaupasta ylistäviä tarinoita, mutta häpeäkseni en ollut koskaan siellä vieraillut. Suhtauduin siis tehtävääni odottaen!

Ulkoisesti kauppa voisi olla ”vanhanaikaisempikin”, sillä punaiset teippaukset ja ”Dynameat” –nimi eivät luo nostalgiantunnetta. Mutta mitäs ulkokuorista, kun sisällepäästyä ei ostaja vakuutteluja tarvitse. Valikoimaa on ja kaikki näyttää herkulliselta. Numerolappu kouraan ja odottamaan.

Liedon lihakaupan valikoimaa

Emme olleet sen kummemmin suunnitelleet alkupalaa, mutta leikkelevalikoimaa tutkiessamme, päätimme tehdä suomalaisen leikkelelautasen patongin kanssa nautittavaksi – siis ”antipasto misto di carne”. Vuoron koittaessa valoitin ajatustani, jotta myyjä osaisi neuvoa hyviä valintoja. Kerroin meille suodun tehtävän sisällön ja mitä olimme ajatelleet tehdä ja että varmaankin tulemme ottamaan erilaisia leikkeleitä – useampaa sorttia ja kutakin vain vähän.

Olin ilmeisen vuolassanainen, sillä päästyäni tarinani loppuun, toljotti myyjä minua monttu auki kuin kummajaista ja minä aloin hämilläni miettiä, että onkohan minulla tukassa jotain outoa tai etumus jäänyt auki… Hämmästyksestä tokeennuttuaan totesi myyjä maalaisen suorasukaisesti:

”Olipa kauheen pitkä alkusepustus. Eli mitä sää oikein tahdot?”

Repesin nauramaan tajutessani, että käyttäydyin kuin mikäkin stockamummo keskellä varsinaissuomalaista maalaispitäjää. Vasta kun tajusin pelin hengen, sain asiani hoidettua:

”Otan tota, tota, tota ja tota. Kaikkia sata grammaa. Saa laittaa pakettiin. Maksan kortilla, kiitos.”

Ei se liha rupattelemalla parane, ainakaan maalaiskaupan tiskillä. Leikkeleet olivat taivaallisia, eritoten possun savukylki ja chilillä kruunattu makkarapatee. Sitä valitessani oli myyjäkin jo ottanut askeleen kohti Turun keskustaa ja stockan rupattelupalveluasennetta. Hän kehui valintaani…

Maalla maan tavalla,

Perjantaikokki

Perjantaikokkia voit seurata myös muina viikonpäivinä kuin perjantaisin. Liity seuraan Facebook-sivulla! www.facebook.com/perjantaikokki

Antipasto misto di carne finlandese

AINEKSET

–       1 kesäkurpitsa
–       2 valkosipulinkynttä
–       tuoretta basilikaa
–       oliiviöljyä
–       valikoima laadukkaita leikkeleitä riittävän ohuina
–       (balsamiviinietikkaa)

VALMISTUS

Valmista kylmä kesäkurpitasalisuke. Pese kesäkurpitsa ja leikkaa päät pois. Siivuta 3-4 mm paksuiksi siivuiksi ja paahda joko uunissa hetki tai grillaa nopeasti molemmilta puolilta. Pilko valkosipuli ja basilikan lehdet. Laita vuokaan kerroksittain ja aina väliin myös basilikaa ja valkosipulia. Pirskottele pinnalle reilusti oliiviöljyä. Anna maustua jääkaapissa muutama tunti tai yön yli.

Asettele valitsemasi leikkeleet tarjoiluastioille. Rullaa koristeeksi ja lisukkeeksi kylmiä kesäkurpitsansiivuja. Tarjoa patongin kera. Halutessasi voit tarjota patongin ”dippaamiseen” myös pienet kulhot, joihin olet kaatanut hyvää oliiviöljyä ja hieman balsamiviinietikkaa.

Herkullista viikonloppua ja onnea uusille ylioppilaille!

Mun idoli? – Voikukkakaprikset

Haluan omistaa tämän kirjoituksen eräälle idolilleni. Idolihan on ihminen, joka nostetaan erityisasemaan muita ylemmäksi – yleensä jonkun saavutuksensa johdosta. Erityisen paljon idoleista puhutaan pop-kulttuurissa.

Minulla on ollut harvoja idoleita. Miellän idolin henkilöksi, joka esimerkillään osoittaa sellaista elämää, jota minäkin haluaisin elää ja joka vastaa arvojani. Ensimmäinen idolini oli isoisäni, joka oli kova urheilemaan, teki taitavia puutöitä käsillään ja kiersi maailman meret Suomen Joutsenen kannella.

Viime vuosina, kun keskustelu kääntyi ystävien kesken omiin isovanhempiimme tai muuten vanhuuteen, niin kerroin usein eräästä toisesta idolistani – isosedästäni Paulista.

Hän oli henkilö, joka vietti sellaisen vanhuuden (jos niin saa sanoa), jonka itsellenikin haluaisin. Vaivoja on varmasti kaikilla, mutta vain toiset valittavat niistä. Ne toiset tekevät sen sijaan jotain muuta. Pauli pelasi tennistä. Se oli hänen intohimonsa. Silloin tällöin soi minunkin puhelin, kun nelinpeliporukasta oli kuulemma ”juniori” sairastunut. Lupauduin tuuraamaan, koska olin kuulemma ”vikkelä jaloistani”.

Menin kentälle ja siellä minua, silloin 27-vuotiasta vikkeläjalkaista, odotti harmaapäinen pelaajaseurue. Sairastunut ”juniori” olisi ollut porukan nuorin, vain 68-vuotias. Pauli oli tuolloin pitkälti yli 80 vuotta. Pysyin hädin tuskin pelissä mukana ja juoksin minkä ehdin pallon perässä. Muille ei tullut edes hiki. Ymmärsin, että nuoruuden fyysisen ylivoiman voittaa koska vain vuosien kokemus.

Opin idoliltani myös pitkän avioliiton salaisuuden. Se tiivistyi yhteen lauseeseen. Olimme käymässä Paulilla kotona ja hän katsoi televisiosta tennistä – kuinkas muutenkaan. Samalla hänen olisi pitänyt vaimon mielestä olla tekemässä jotain muuta, mutta  kun hän vain katsoi tenniksen ratkaisuhetkiä, sai hän pienen suullisen nuhtelun osakseen.

Pauli ei korvaansa lotkauttanut. Hän katsoi pallon loppuun, kääntyi minuun hymynkare suupielessään, silmissään tyypillinen poikamainen pilke, ja totesi.

”Katsos Petri. Jos olisin äskön avannut suuni vastaväitteeseen, olisin menettänyt oivan tilaisuuden olla hiljaa.”

Vielä muutama viikko sitten tiistaina kävi Pauli pelaamassa tennistä, 87-vuoden iässä. Viime keskiviikkona lähti hän viimeiselle matkalleen, ikuiseen lepoon.

Meiltä jäi viimeinen peli pelaamatta. Se peli, jossa vannoin sinut voittavani. Mutta lepää rauhassa – en olisi saanut sinulta pistettäkään.

Perjantaikokki

Voikukkakaprikset

 Miten voikin viikkoon mahtua niin erilaisia tunnetiloja – iloa ja surua. Tiistaina hautajaisissa ja torstaista lauantaiseen vaimon tohtoripromootion juhlahumussa. Illallista emme tällä viikolla kertaakaan ehtineet valmistamaan yhdessä, joten nostan tähän tyttäreni Julian innoittaman reseptin.

Hän on erittäin innostunut ruoanlaitosta ja maistaa mielellään uusia asioita. Viime viikolla teimme nokkoskeittoa, edellispäivänä kiersimme metsässä maistelemassa kuusenkerkkiä ja alkuviikosta kysyi Julia, että voiko voikukista tehdä ruokaa. Kyllähän niistä voi, monenkinlaista. Me teimme voikukkakkapriksia. Suosittelen!

AINEKSET

–       2 dl voikukan pienimpiä nuppuja
–       1 – 1,5 dl etikkaa tai vaaleaa balsamicoa
–       1 rkl hunajaa tai sokeria
–       suolaa

VALMISTUS

Kerää voikukkien aivan pienimpiä nuppuja pari desiä. Vältä keräämästä esim. autotien vierestä. Laita kattilaan 5 dl vettä ja mausta vesi suolalla. Kuumenna kiehuvaksi ja lisää voikukannuput minuutiksi. Kaada vesi pois ja jäähdytä.

Sekoita etikka ja hunaja (me käytimme vaaleaa balsamicoa, koska etikka oli loppu. Lopputulos oli miedompi, mutta maistuva). Voit halutessasi kiehauttaa etikan, jotta saat siitä hieman miedompaa.  Laita keitetyt nuput lasipurkkiin ja kaada etikkaliemi päälle.

Anna maustua jääkaapissa vähintään vuorokauden. Käytä kapriksien sijaan perunasalaatissa, kalan mausteena ja vihreässä salaatissa. Juliamme söi näitä sellaisenaan suoraan purkistakin.

Menkäähän nyt metsään keräämään ruokaa! Se on kauneimmillaan ja raaka-aineet parhaimmillaan.

Keväistä viikonloppua!

Ympyrä sulkeutuu – Appiukon bravuuri

Oli kesä 1996. Turussa oli ensimmäinen Tall Ships’ Race ja kesä oli kuuma. Olin löytänyt heilan. Ihme kyllä, riiuureissulle ei tarvinnut lähteä kolmea kilometriä kauemmas, sillä oman kylän tyttö oli tarttunut haaviin.

Tuo suhde alkoi 15 vuotta sitten. Ja se alkoikin varsin intensiivisesti. Itselläni oli tapaamishetkellä mittarissa komeat 16-vuotta ja tytöllä oli 17-vuotissyntymäpäivä. Hyvin pian tuli allekirjoittajasta vakiokalustoa tytön kotona. Ihmeen hyvin ottivat siellä vastaan. Ruokaakin aina tarjottiin.

Mitä pidemmälle suhde eteni, sen enemmän aikaa kului tytön luona. Pian siirsin jo vähän vaatteitakin tytön vaatekaappiin ja kotiuduin varsin lokoisasti. Sitten tuli stoppi.

Projektiani eivät katkaisseet kilpakosijat tai vanhemmat, vaan tytön veli. Hieno mies. Hänellä on tietyt, tinkimättömät periaatteet, vaikka muuten joviaali mies onkin. Vajaan parin vuoden seurustelun jälkeen aloin olla jo kuin kotonani ja rikoin kirjoittamatonta sääntöä. Eräänä iltapäivänä marssin muina miehinä jääkaapille, nappasin puolentoista litran pullon Coca Colaa ja kaadoin itselleni reilun lasillisen virkistävää juomaa.

Se oli viimeinen niitti. Tytön veli näki toimintani, marssi keittiöön ja ilmoitti sanatarkasti (suunnilleen) näin:

”Nyt riittää! Saat asua täällä ja seurustella siskoni kanssa, mutta Cokiksiani et juo! Nyt joko te muutatte tai minä muutan!”

Yhteiselomme oli tullut tiensä päähän. Uhkaushan oli retorinen, sillä tytön isoveli viihtyi vallan hyvin vielä useammankin vuoden äidin hoivissa. Oli siis aika pakata kimpsut ja kampsut ja muuttaa yhteiseen kotiin. Yhteiselo jatkui tytön kanssa, mutta päättyi tytön isoveljen kanssa. Muutimme omaan kotiin – 18-vuotiaina.

Sittemmin olemme muuttaneet yhteensä kahdeksan kertaa – Turussa, Kaarinassa ja Italiassa. Viimeisimpään asuntoon saavuimme kolmistaan ja lähdemme viidestään.

Ympyrän on aika sulkeutua. Eilen suljin viimeistä kertaa kotimme oven Kaarinan Kauselassa. Tätä edelsi kahden viikon siivous- ja pakkausrumba, mutta vihdoin koti oli tyhjä. 70 pahvilaatikkoa ja kalusteet matkaavat nyt kohti Sveitsiä.

Kotimme sijaitsee väliaikaisesti, seuraavan viiden viikon ajan, tuon 15 vuotta sitten tapaamani tytön kotona. Ihanassa anoppilassa.

Kun ympyrä sulkeutuu, jääkaapin ovi avautuu. Täällä minä nyt juon vaimon veljen cokiksia…

Appiukon bravuuri

Appiukkoni on hienon miehen isä, siispä ylihienomies. Hänen, kuten vaimon veljenkin, kokkaustaidoista olen kuullut legendaarisia tarinoita – ja aina välillä päässyt maistamaankin tuotoksia. Tämä alla oleva resepti vie ajassa 15 vuotta taaksepäin. Kun olin riiuureissulla ja anoppi ei ollut kotona, niin oli appiukon kokkausvuoro. Resepti on takuuvarma ja maistuu taatusti. Ihmeellistä kikkailua se ei vaadi ja siksipä se sopi muuttoruoaksemme, kun keittiössä oli jäljellä uuni, pelti ja yksi leivinpaperi.

AINEKSET

–       4-6 kalkkunan tai broilerin fileetä
–       1 pkt Mustapekkajuustoa
–       1 pussi ranskanperunoita
–       merisuolaa, pippuria ja haluamiasi mausteita.

VALMISTUS

Levitä ranskikset pellille. Kypsennä uunissa 225 asteessa 10 minuuttia. Lisää pellille ohuet kalkkunanfileet. Kypsennä vielä 10-15 minuuttia. Laita fileiden päälle Mustapekkajuustosiivut ja tarjoa heti.