Sähköautolla Pohjois-Norjassa

Määränpäässä: Nordkapp

Olin haaveillut jo pitkään (sähkö)autoilusta Norjan mutkateillä ja äitini syntymäpäiväreissua ideoidessa tuli ajatus Hurtigruten-reitin kokemisesta. Päätimme yhdistää nämä kaksi asiaa ja suunnata Norjaan 30.9.-3.10.2021 äitini 75-vuotislahjana.

Autona alla oli Porsche Taycan ja majoitus sekä junassa (kaksi yötä), hotellissa, laivassa että huskytilalla. 

Kävin varuiksi vaihdattamassa edeltävänä maanantaina Porscheen kitkat alle, sillä lokakuussa saattaa noilla leveysasteilla olla periaatteessa aivan mitä tahansa odotettavissa kelin puolesta. Tällä kertaa meitä hellittiin täysin sateettomilla, jopa aurinkoisilla päivillä ja lämpötilakin kävi matalimmillaan vain kahdeksassa asteessa. 

Hyppäsimme siis autojunaan keskiviikkona illalla Turussa ja saavuimme Rovaniemen rautatieasemalle torstaina kello 11.15. Akussa oli virtaa 86%, mutta silti A Better Route Planner ehdotti, että lataisin hetken Kauppakeskus Kaaren pikalaturilla. Poikkesin siis sinne, mutta karttaa tutkittuani päätimme jatkaa samoin tein matkaa.

Route Planner ehdotti latausta myös Oloksen Lapland Hotellilla, mutta olin lukenut, että se tuskin on auki, koska hotelli on kiinni. Niinpä ensimmäinen stoppi oli Levin Hulluporolla 50 kw laturilla, joka suostui onneksi käynnistymään asiakaspalveluun soitetun puhelun jälkeen. Söimme lounaan ja hoidin pari työmeiliä. Tällä aikaa auto oli imenyt noin 200 kilometriä lisää rangea sisään ja se riittäisi mainiosti seuraavaan pätkään, eli Kilpisjärvelle. Torstai kului siis etäpalavereissa Stromssaan ajellessa.

Latausta Saanan juurella.

Kilpisjärvellä, Saanatunturin juurella, pääsin testaamaan tuoretta 175 kw pikalaturia. Sähköä Taycan otti tästä 80 kw tahdilla, vaikka oli ainoa auto kiinni laturissa. En tiedä, mikä selitti latauksen hitautta. Vessatauko ja pikainen eväiden täydennys kaupasta kesti parikymmentä minuuttia ja virtaa oli autoon tullut silti enemmän kuin riittävästi. Stromssaan pääsisi tästä ilman taukoja.

Kesällä, kesärenkailla, Taycanin range on helposti yli 400 kilometriä. Kitkat ja +10 asteen lämpötilassa range näyttää olevan aika tarkasti 385 kilometriä – vailla minkäänlaista hypermailausta (eli sähkön säästöä laittamalla lämppäriä pienemmälle, ajamalla hiljempaa tai muuten taloudellisemmin.)

Käsivarren tie oli kaunis, polveileva ja vaihteleva, mutta parempaa oli vielä edessä. Rajanylitykset sujuivat pysähdyksittä. Mitään papereita tai rokotetodistuksia ei kyselty missään vaiheessa. Ei koko reissun aikana. Norjassa maskejakaan ei käytetty enää missään ja elämä oli täysin normaalia.

Norjan puolella kuskia hellittiin todella hyväkuntoisella asfaltilla ja käsittämättömän upeilla maisemilla. Mietin, miksi en ole käynyt täällä aiemmin?

Villi luonto muistutti läsnäolostaan pari kilometriä Norjan rajan jälkeen, kun kaksi hirveä meinasi kavuta automme kyytiin. Nopeusrajoitus vaihtui juuri viidestäkympistä kahdeksaan kymppiin ja kiihdytin vauhtia. Samassa huomasin ehkä 40 metrin päässä oikealla kaksi eläintä kiipeämässä puskasta tielle aika vauhdikkaasti. Ehdin iskeä jarrut pohjaan ja väistää tyhjälle vastaantulijoiden kaistalle. Kitkarenkaat kiljuivat kuivalla asfaltilla ja se taisi pelästyttää hirvet aloilleen ja tekemään U-käännöksen takaisin metsään. Läheltä piti ja adrenaliinia riitti veressä pitkäksi aikaa. 

Päätin tarkastaa auton lämpökameranäkymää useammin. Ainakin teoriassa siitä näkee puskassakin lymyävät lämmönlähteet myös valoisalla. Tekniikka toimi ja useammat porot tuli Taycanin ”yökameralla” bongattua ennen kuin ihmissilmä ne erotti.

Poroja pimeydessä – ja vastaantuleva auto.

Tie vei Tromssaan, johon saavuimme pimeän jo laskeuduttua. Kaupunki näytti iltavalaistuksessaan maagiselta. Vuonomaisemista saimme nauttia hieman jo matkalla, mutta varsinaisesti niihin oli tarkoitus perehtyä Hurtigruten-laivan kyydissä seuraavana päivänä.

Tromssan yö palkitsi meidät revontulilla.

Matkaa Rovaniemeltä kertyi 590 kilometriä ja aikaa kului 8,5 tuntia. Yllättävän kevyesti matka sujui, mutta perillä hyvä illallinen kyllä jo houkutti. 

Majoituimme Clarionin Aurora-hotellissa aivan meren rannalla. Hotelli on aika perustasoinen, vaikkakin listattu neljäksi tähdeksi. Hintaan kuului puolihoito, mutta katsastettuamme illallistarjonnan (pastaa, lihapullia ja pari erilaista salaattia buffasta), totesimme, että emme ajaneet Pohjois-Norjaan syömään pastaa buffasta ruokalamaisessa miljöössä. Niinpä suuntasimme viereiseen Fiskekompaniet-ravintolaan.

Fiskekompanietin äyriäisvati oli kruunattu kuningasravuilla. Siihen kylkeen pari lasia kylmää Rieslingiä, niin kuski oli valmis petiin.

Seuraavana päivänä tutustuimme kaupunkiin kävellen, Taycanin imiessä energiaa hotellin Porsche Destination Chargerista. Ensimmäistä kertaa moisen näin, saatikka käytin. Hassua on, ettei Porschen omakaan navigaatioohjelma tiennyt, että kohteessa on tällaiseen lataukseen mahdollisuus.

Possun Destination Charger palveli iloisesti myös Polestar kakkosta.

Velvollisuudet – eli tuliaisostokset – tuli suoritettua jo ensimmäisessä kohteesta. Hyvä niin, ettei tarvitse kiireessä pysähtyä kotia lähimpänä olevassa Prismassa paluuaamuna miettimään, että mitä sitä veisi kotiin tuliaisiksi.

Illalla ajoimme auton Kong Harald-nimiseen Hurtigruten-laivaan. Tai auton saaminen laivaan oli muutaman mutkan takana. Ensinnäkään Tromssan satamassa ei ole ainuttakaan opastetta, mistä laivaan kuuluisi ajaa. Ohjeita ei ole myöskään Hurtigrutenin sivuilla. Paikalliset ohjasivat odottamaan suljetun portin taakse ja oikea reitti löytyi vasta soittamalla laivaan. Onneksi olimme ajoissa. Laivan väki kertoi pyytäneensä kaupungilta jo useiden vuosien ajan opasteita rantaan, tuloksetta. Kaikki ei Norjassakaan toimi, vaikka valuuttaa öljyrahastoissa olisi parin kyltin hankkimiseen.

Laivaan siis ajetaan laivan keulan puolelta, pienestä portista ja vaikka näyttää siltä, että ajat jonnekin lastauslaiturille, jossa rekat ja trukit hääräävät ja tunnet, että sinun ei kuuluisi olla täällä, niin olet aivan oikeassa paikassa.

Autoa ei ajeta laivaan siten, miten on tottunut Turku-Tukholma-välillä, vaan auto ajetaan kyljestä olevasta rampista hissiin, joka laskee auton autokannelle. Autokannella on myös fillarit, postit ja muu rahti, joka kulkee laivan mukana. Henkilökunta kuvaa auton ympäriinsä ja näyttää kaikki jo autossa olevat kolhut, jotta et pääse jälkikäteen laskuttamaan laivayhtiötä muka matkan aikana syntyneistä kolhuista. Keli voi nimittäin joskus olla kovakin Hurtigrutenin linjalla.

Itse laiva on pienen ruotsinlaivan kokoinen ja näköinen. Ravintoloita on kolme, baareja pari, kuntosali, pieni matkamuistomyymälä ja ulkoporeammeet löytyvät palveluista. Olin tilannut puolihoidon, johon kuului illalliseksi joku perusmenu, mutta koska carte-ravintolan avokeittiön tekeminen näytti ammattitaitoiselta ja ravintolassa oli vielä tilaa, buukkasin meille sinne illallisen. Jälleen kerran norjalaiset raaka-aineet oli taiten laitettu. Palvelua Norjassa kokemuksemme mukaan leimaa positiivinen välittömyys ja iloisuus. Kertaakaan emme törmänneet – missään roolissa – asiakaspalvelijaan, jolla olisi ollut naama väärinpäin.

Aamulla nautimme aamiaisesta, testasin kuntosalin ja ”uimme Jäämerellä” – tosin 37-asteisessa poreammeessa. Ei hullumpi tapa matkustaa!

Menimme siis Tromssa – Honningsvåg -välisen pätkän laivan kyydissä ja jäimme pois kyydistä kello 11.15, suuntanamme seuraavaksi Nordkapp. 

Honningsvågin satamasta matkaa Nordkappiin on noin 35 kilometriä ja tie mutkittelee ensiksi serpentiinitienä ylös vuorta, sitten se menee kuumaisessa maisemassa ylängöllä, laskee välillä meren rantaan ja nousee taas Nordkappin niemelle. Henkeäsalpaavaa. Tänne haluan joskus pyöräilemään! Nautin toki täysin siemauksin myös autolla kruisailusta. Sähkö-Porsche pääsee oikeuksiinsa mutkaisella tiellä, jossa jarrua ja kaasua tulee käytettyä paljon. 

Itse Nordkapp on vaikuttava. Fasiliteeteista näkee, että normaalivuonna siellä palvellaan hurjaa määrää turisteja. Nyt turisteja oli pari bussilastillista, mutta tilaa olisi varmaan 20-kertaiselle määrälle. Tyhjiä turistibusseja näkyi siellä täällä parkkipaikoilla – parhaimmissa paikoissa toistakymmentä odottamassa taas palaavia turistimassoja.

Vaikuttavan paikasta tekee sen historia. Sinne ovat turistit vaeltaneet jo vuosisatoja – hieman vaikeakulkuisemmin kuin me nyt. Myös maisemat ovat upeat. Niemen kärjen jälkeen ei ole oikein enää mitään – hyvin pitkään aikaan – jos pohjoiseen aikoo suunnata.

Yksi Nordkappin perinne on – yllättävää kyllä – samppanja. Ensimmäisten rakennusten joukossa kalliolle nousi yli vuosisata sitten samppanjapaviljonki, sillä Euroopan mantereen pohjoisimman kolkan saavuttaneet matkailijat halusivat skoolata saavutukselleen samppanjalla. Niinpä siihen tarkoitukseen rakennettiin – heti postitoimiston jälkeen – paviljonki. Niinpä mekin pidimme kiinni perinteistä ja nautimme lasit kuohuvaa.

Nordkappin vierailun jälkeen ajoimme takaisin Honningsvågin, jossa imaisimme Ishavsveienin laturista kymmenessä minuutissa sata kilometriä lisää rangea ja söimme erinomaisen kuningasrapulounaan. Ja siitä suuntasimme kohti Altan vuonoa ja Trasti & Trine -nimistä huskyresortia – joka myös erinomaisesta keittiöstään tunnetaan.

Trasti & Trine on siis huskyfarmi, jossa on Johnny Trastin pitämä huippuravintola. Trine on hänen vaimonsa ja vastaa huskeista ja aktiviteeteista. Yövyimme suomalaisvalmisteisessa revontulimökissä ja söimme unohtumattoman viiden ruokalajin illallisen. Tosin saatuamme pöytään jo kahdeksannen annoksen ja Johnnyn tuodessa ”ensimmäistä” jälkiruokaa, kysyin heidän laskutavastaan. Johnny totesi, että he ovat hyviä laittamaan ruokaa, mutta huonoja matematiikassa.

Emme valittaneet! Ruoka oli taivaallista ja kirjaimellisesti läheltä. Porot viereisestä tunturista, kalat sekä äyriäiset Altan vuonosta, yrtit pihalta ja leivät omasta leipomosta. Viinit olivat onneksi Italiasta, Ranskasta ja muista perinteisemmistä viinimaista.

Jälleen kerran Norja antoi parastaan. Trasti&Trinen aamiainenkin oli todellista makujen ilotulitusta. Olen Piemonten reissun jälkeen ollut jostain ihmeen mielenhäiriöstä pätkäpaastolla skipaten aina aamiaisen, mutta täällä katkesi kamelin selkä. En voinut jättää näitä herkkuja väliin!

Perus breku…

Aamiaisen jälkeen oli kotiinlähdön aika. Laskin, että meille riittää mainiosti lähtö kello 9.00, vaikka lataammekin autoa matkalla tunnin verran. Aikaakin jäisi yli. Ensimmäisellä latauspaikalla Norjan Kautokeinossa katselin Route Plannerin suunnitelmaa ja totesin, että tulemme saapumaan Rovaniemelle 30 minuuttia autojen lastauksen päättymisen jälkeen. En ollut ottanut huomioon sitä faktaa, että rajaa ylittäessä katoaa kellosta yksi tunti kuin taikaiskusta. Yhtäkkiä tulikin kiire.

Kurvasin Oloksen Lapland Hotellin pihaan ihmettelemään toimimatonta pikalaturia ja totesimme, että mikäli Levin pikalaturi sattuu olemaan varattu, tulee meille hieman pidempi ajomatka – aina Turkuun asti. Onneksi Levin laturi oli sekä vapaa että toimi. Ehdimme syömään jopa pikaisen lounaan Levillä auton ladatessa akkuja viimeistä kahta tuntia varten.

Vikat virrat autoon Levillä ja sitten sekuntikelloa tuijottaen kohti Rollon asemaa.

Junaan ajoin 16:57 viimeisenä autona. Akkua jäi vielä 52 kilometriin, joten meille jäi ruhtinaallinen kolmen minuutin virhemarginaali yli 500 kilometrin matkalla…

Hollmén Travels – ei aina ihan detaljeja myöten loppuun asti mietittyjä, mutta taatusti kokemuksellisia!

Mitä jäi käteen?

Käteen jäi iso halu palata Norjaan vielä monta kertaa. Olen käynyt siellä laskettelemassa parikymmentä vuotta sitten, mutta en koskaan sulan maan aikana. Luonto on upea, ruoka mahtavaa ja ihmiset superystävällisiä. Hintatasokaan ei mielestäni juuri Helsingin tai Suomen Lapin hinnoista eroa. Kattava ja toimiva pikalaturiverkosto tekee liikkumisesta sähköautolla helppoa – kunhan on aplikaatiot ja muut lataushärpäkkeet kunnossa.

Käteen jäi tietenkin myös upeita mieleenpainuneita maisemia, makuelämyksiä ja yhteisiä hetkiä äidin kanssa. Heille, jotka eivät äitiäni tunne, kerrottakoon, että hän on luonteeltaan superjärjestäjä. Hän on vienyt tuhansia nuoria maailmalle laskettelemaan ja partioreissuille. Nyt on hänen aika saada vähän takaisin. Vaikka kyllä hän vieläkin järjestää kaikenlaista koko ajan. Lisää äitistä mm. täällä.

Muutama sananen sähköautoilusta ulkomailla

Olen nyt ajanut täyssähköautolla vajaa 1,5 vuotta ja lataan lähinnä kotona autotallissa tai Turku-Helsinki -välillä silloin tällöin Lohjan ABC:llä. Latauksen helppoudessa ja luotettavuudessa on vielä paljon parannettavaa.

Jotta nykytilanteesta voisi antaa positiivisen lausunnon, on oltava todella sähköautouskovainen.

En voi käsittää, miksi latausinfraa rakennetaan erilaisten suljettujen järjestelmien varaan. Miksi jokaisen eri firman laturilla pitää olla erilainen kortti, RFID-tägi tai aplikaatio? Miksi maan rajan ylittäessä joudut tutustumaan sen kyseisen maan keinoihin ostaa sähköä? Miksi laturit ovat niin usein rikki?

Toki polttoaineen jakeluverkoston rakentamisessa on ollut hieman enemmän aikaa kuin sähköautojen vastaavassa, mutta miksi asioita lähdetään tekemään niin sanotusti hanuri edellä puuhun? 

Eniten stressiä ja työtä matkan suunnittelussa tuotti tiedon hankinta siitä, minkälaisia aplikaatioita tai tägejä Norjassa tulisin tarvitsemaan. Sähköautoilija joutuu hengaamaan tunteja erilaisilla somen foorumeilla kyselemässä, toimiiko Ishavsveienin laturit pelkällä aplikaatiolla vai tarvitaanko tägi. Tai toimivatko ne ylipäätään.

Jos polttomoottoriautolla matkustaminen olisi yhtä hankalaa, jäisi moni autoloma tekemättä. Ajattele, jos Essolla tankatessa pitäisi käyttää Esson omaa korttia, mutta Shellillä kävisikin vain erikseen kotiin tilattava tunnistehärpäke. Sen härpäkkeen saisi tilata vain Hollannista lomakkeella, jossa et voi missään kertoa, että asut Suomessa. Niinpä joutuisit soittamaan Shellin asiakaspalveluun neljä viikkoa ennen matkaa ja pyytämään erikseen lähettämään yhden härpäkkeen Suomeen. Ja sitä käyttäessäsi saat sitten tankata bensaa vain Shellin Norjan asemilla. Ja bensat laskutetaan sinulta laskulla, joka tulee sähköpostiisi. Ja se härpäke tosiaan toimitettaisiin sinulle kotiin käsin kirjoitetussa kirjekuoressa! Näin nimittäin tapahtui yhden laturifirman kanssa.

Koko systeemi kuulostaa siltä, että öljyteollisuus on soluttanut aivopestyjä ja isolla rahalla lahjottuja palvelumuotoilijoita kaikki sähköautolaturifirmat täyteen. Vai miten muuten voi selittää mallin rakentumisen näin?

Ja miksi esimerkiksi jossain Oloksella seisoo vähintään parin sadan tonnin laturihärpäke käyttämättömänä, silloin kun hotelli on kiinni?

Ja silti, autoilu sähköautolla voittaa fiiliksessä polttisautoilun niin isolla marginaalilla, että on valmiina näinkin paljon näkemään vaivaa sen eteen. Kotona, lähiympyröissä pyöriessä, kotona ladatessa, sähköautoilu on jo nyt vaivattomampaa mitä vaihtoehtonsa. Miten asenteet muuttuvatkaan, kun nämä palveluyhtiöiksi muuttuvat sähköyhtiöt oppivat katsomaan maailmaa asiakkaansa näkökulmasta?

Kiitos ”kaikenmaailman” foorumilaisille!

Loppukaneettina pitää kiitää kaikkia facen innokkaita foorumilaisia (sähköautoilijat, latausverkosto, Pohjois-Norjan fanit jne.), jotka jakavat kokemuksiaan ja vinkkejään. Ilman heitä, ei reissusta olisi tullut mitään. Ehkä joskus kymmenen vuoden päästä keksitään innnovaatio, joka poistaa kaiken ylimääräisen säädön ja tekee sähkön tankkaamisesta helppoa. Minulla on siihen idea: laturin kylkeen samanlainen luottokorttimaksulaite, joka on bensa-asemilla. Lue korttisi lähimaksulla, valitse laturipiuha jota aiot käyttää ja ime sähköä sisään haluamasi määrä. Kortin veloitus käytön mukaan.

Miten olis, Vattenfall, Plugit, Ishavsveien, InCharge ja muut alan toimijat? Ei voi olla niin vaikeaa…

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s