Vanhemmuuden paradoksi

Vuosien saatossa olemme poikien kanssa sulkeutuneet autotalliin rakentelemaan puusta vähän kaikenlaista. On tehty pieniä skeittiramppeja, isoja skeittiramppeja, reilejä suksille ja skuuteille, hyppyreitä fillareille ja puusta jopa ”tramppaskuutti.”

Edellispäivänä koitti päivä, jolloin kysymys ei enää ollutkaan ”Iskä, voitko rakentaa meille…” tai ”Iskä, tuutko rakentamaan meidän kanssa…”

Kysymys oli: ”Iskä, missä on pistosaha ja kuumaliimapistooli?”

Sitten pojat palasivat parin tunnin päästä esitellen itserakentamaansa sormiskeittiestettä, joka on laajentunut parissa päivässä kokonaiseksi skeittiparkiksi.

Isää ei enää tarvita tähän kuten ennen, mutta on tarvittu aiemmin, jotta enää ei tarvittaisi. Se lienee vanhemmuuden paradoksi. Opeta ja kasvata, jotta lapset pärjäisivät omillaan. Ole ylpeä, kun pärjäävät, mutta koe silti pientä surua siitä, että kun ne noin itsenäisesti jo pärjäävät.

Haikeaa ylpeyttä. Sille tunteelle ei liene yhtä sanaa? Kyllä pitäisi olla.

Yksi kommentti artikkeliin ”Vanhemmuuden paradoksi

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s