Viimeistään otsikon ensimmäisen sanan jälkeen epäilevät ystäväni minun siirtyneen haamukirjoittajan hyödyntämiseen. Mitä minä muka oluesta tiedän?

No en mitään. Kerran sitä kokeilin, liian kauan sitten ja ehkä vähän liikaa kerralla, enkä sen koommin pystynyt litkuun koskemaan.

Mitäs sitten? Hyvähän se vain on, kun ei kasva olutmahaa eikä voida haukkua olutta kittaavaksi sohvaperunaksi. Ei se kuulkaas ole niin hyvä, että on suomalainen mies eikä juo olutta! Siitä on seurannut monta kiusallista tilannetta, kun ulkomailla on säännöllisesti kierretty oikein turistiryhmällä etsimässä allekirjoittaneelle virkistykseksi siideriä. Neidille kun ei ole kalja maittanut. Eikä ole kuulkaa ole ollut helppoa käydä appiukon kanssa saunassa, kun aina tarjotaan miehille kaljaa ja rouville siideriä. Paitsi ainiin tuolle yhdelle…

Minun mittani täyttyi kun paikallinen ruokakauppa lähetti minulle bonuskortin tittelillä ”Frau Petri Hollmén”. Lisäksi Urdorfin kunta muisti minua Mutterverein-kirjekuorella, eli jonkinlaisella äitiyhteisöbrosyyrillä. Heitin aviisit roskiin ja totesin, että nyt minä opettelen juomaan olutta! Toki tuohon bonuskorttiasiaan saattaa vaikuttaa se, että Sveitsissä ei mies ilmeisesti ole koskaan täyttänyt korttihakemusta tai vastaisi perheen ruokaostoksista. Mutta hei silti, johonkin on raja vedettävä! Nyt tehdään minusta Mies!

Kurvasin kauppaan ja päätin lopettaa meille ”Frau”-henkilöille varattujen parkkiruutujen hyödyntämisen. Olihan minusta vihdoin tulossa siis aito äijä.

Päätöstäni vahvisti kaupan siiderivalikoiman laajuus: tasan yksi (tosin lemppariani Bullmersia) ja hinta oli 4,5 frangia pullolta. Olutta oli hyllykilometrin verran ja siideripullon hinnalla sai kuusi pulloa ohrapirtelöä. Mutta mitä tehdä, kun ei oluesta tykkää eikä tunne yhtään merkkiä?

Silmät kiinni ja valkkaamaan! Valinta osui Appenzellerin Quelfrisch-nimiseen olueen. Sain myöhemmin kuulla lokaaleilta, että se on parasta sveitsiläistä. Aloittelijan tuuria.

Kiva Naapurini yläkerrasta kannusti minua päätöksessäni. Hänkään ei käsittänyt, että en koskaan juonut olutta. Mutta entisenä ravintolakokkina hän tiesi, että makuun tottuu. Hän tiesi myös testin, jolla oluenjuontimahdollisuudet varmistetaan. Se meni näin:

Kiva Naapuri: Pidätkö oliiveista?
Minä: Kyllä

Kiva Naapuri: Hyvä. Oliiveissa on samaa karvautta kuin oluessa.

Minä: Jaahas… mitäs sitten?

Kiva Naapuri: Opit taatusti juomaan olutta. Harjoittelemaan vain!

Tottelin. Avasin kylmän Quelfrischin (suom. huom. ”lähteen raikas”) ja tuijottelin sitä epäuskoisena. Mitä hiiskattia minä oikein teen? Kävin hakemassa vaimolta vahvistusta missiolleni. Hän katsoi minua vielä epäuskoisempana ja kysyi: ”Onko se nyt tuon arvoista?”

Kyllä! Miehuuteni on tämän arvoista, totesin. Ja hörppäsin. Vavisutti ja etoi. Lähteenraikasta –  kattia kanssa! Mutta sitten totesin, että tästä lähteen raikkaasta puuttui se kamala suomalaisen oluen jälkimaku. Ehkä toinenkin hörppy menee! Kuvittelin syöväni oliiveja kulauttaessani toista kertaa.

Se tehosi. Nautin olutta pikkuhiljaa ja jo neljän tunnin kulutta totesin pullon olevan tyhjä. Minusta oli tulossa MIES! Minä pystyin siihen!

Sittemmin olen kokeillut muitakin olutlaatuja ja myönnän – nyt ostan mieluummin hyvän oluen kuin pahan siiderin. Kaksi viikkoa meni totutteluun, mutta tätä kirjoittaessa harrastan vähän jo extrem-olutkulttuuriakin: suomalaista olutta 10 kilometrin korkeudessa! Ostin testiksi Zürich-Helsinki lennolla yhden Sandelsin ja ihme kyllä. Sekin oli hyvää!

Kärsimys palkitaan – tiedäthän sen? Kahden viikon makukärvistelyn jälkeen olin oppinut nauttimaan oluen mausta ja erottamaan eri vivahteita. Aivan kuten viinistä. Sitten Kiva Naapurini tuo taas yläkerrasta terveisiä. Kaksi 0,75 litran pulloa italialaista ”Birra Artigianalea”, eli artisaaniolutta. Niitä nautitaan viinilasista hyvän ruoan kera. Voi taivas, ne olivat hyvän makuisia! Ellen olisi projektiini ryhtynyt, en olisi tätäkään lahjaa osannut arvostaa!

Arvo Ylpön sanoihin 10 kilometrin korkeudesta:

”Kaikkea saa nauttia kohtuudella – paitsi tupakkaa. Sitä ei saa yhtään.”

Olutmarinoitu Perjantaikokki

Kaksi salviapastaa: al burro ja gourmet

Spaghetti al burro e salvia on klassikko. Se on yksinkertainen, nopea ja herkullinen. Italiaa tyypillisimmillään. Tein sitä vähän aikaa sitten perheelle ja kaikki pitivät. Sitten meillä kävi kylässä sukulaisemme Lääkärikokki, joka tuunasi pastan aivan eri tasolle. Sitä pastaa me rakastimme. Tee toista arkena – toista juhlaan!

Spaghetti al burro e salvia

 AINEKSET

–       400g spaghettia

–       75 g voita

–       6 isoa salvian lehteä (+ muutama koristeluun)

–       merisuolaa ja mustapippuria myllystä

–       tilkka oliiviöljyä

–       parmesaania

VALMISTUS

 Laita iso kattilallinen vettä kiehumaan ja mausta vesi suolalla. Keitä spaghetti al dente. Laita voi pieneen kasariin ja kasari kohtalaiselle lämmölle. Heitä salvian lehdet joukkoon ja anna voin ruskistua pikkuhiljaa (älä kuitenkaan polta sitä).

Kun pasta on kiehunut, valuta se ja pirskottele pinnalle vähän oliivöljyä. Kaada lopuksi salviavoi joukkoon, koristele salvian lehdillä ja mausta mustapippurilla ja tarvittaessa suolalla. Raasta pinnalle reilusti parmesaania ja nauti heti!

Sen toisen, Gourmet pastan löydät aiemmasta postauksesta. Suosittelen tutustumaan!