Ympyrä sulkeutuu – Appiukon bravuuri

Oli kesä 1996. Turussa oli ensimmäinen Tall Ships’ Race ja kesä oli kuuma. Olin löytänyt heilan. Ihme kyllä, riiuureissulle ei tarvinnut lähteä kolmea kilometriä kauemmas, sillä oman kylän tyttö oli tarttunut haaviin.

Tuo suhde alkoi 15 vuotta sitten. Ja se alkoikin varsin intensiivisesti. Itselläni oli tapaamishetkellä mittarissa komeat 16-vuotta ja tytöllä oli 17-vuotissyntymäpäivä. Hyvin pian tuli allekirjoittajasta vakiokalustoa tytön kotona. Ihmeen hyvin ottivat siellä vastaan. Ruokaakin aina tarjottiin.

Mitä pidemmälle suhde eteni, sen enemmän aikaa kului tytön luona. Pian siirsin jo vähän vaatteitakin tytön vaatekaappiin ja kotiuduin varsin lokoisasti. Sitten tuli stoppi.

Projektiani eivät katkaisseet kilpakosijat tai vanhemmat, vaan tytön veli. Hieno mies. Hänellä on tietyt, tinkimättömät periaatteet, vaikka muuten joviaali mies onkin. Vajaan parin vuoden seurustelun jälkeen aloin olla jo kuin kotonani ja rikoin kirjoittamatonta sääntöä. Eräänä iltapäivänä marssin muina miehinä jääkaapille, nappasin puolentoista litran pullon Coca Colaa ja kaadoin itselleni reilun lasillisen virkistävää juomaa.

Se oli viimeinen niitti. Tytön veli näki toimintani, marssi keittiöön ja ilmoitti sanatarkasti (suunnilleen) näin:

”Nyt riittää! Saat asua täällä ja seurustella siskoni kanssa, mutta Cokiksiani et juo! Nyt joko te muutatte tai minä muutan!”

Yhteiselomme oli tullut tiensä päähän. Uhkaushan oli retorinen, sillä tytön isoveli viihtyi vallan hyvin vielä useammankin vuoden äidin hoivissa. Oli siis aika pakata kimpsut ja kampsut ja muuttaa yhteiseen kotiin. Yhteiselo jatkui tytön kanssa, mutta päättyi tytön isoveljen kanssa. Muutimme omaan kotiin – 18-vuotiaina.

Sittemmin olemme muuttaneet yhteensä kahdeksan kertaa – Turussa, Kaarinassa ja Italiassa. Viimeisimpään asuntoon saavuimme kolmistaan ja lähdemme viidestään.

Ympyrän on aika sulkeutua. Eilen suljin viimeistä kertaa kotimme oven Kaarinan Kauselassa. Tätä edelsi kahden viikon siivous- ja pakkausrumba, mutta vihdoin koti oli tyhjä. 70 pahvilaatikkoa ja kalusteet matkaavat nyt kohti Sveitsiä.

Kotimme sijaitsee väliaikaisesti, seuraavan viiden viikon ajan, tuon 15 vuotta sitten tapaamani tytön kotona. Ihanassa anoppilassa.

Kun ympyrä sulkeutuu, jääkaapin ovi avautuu. Täällä minä nyt juon vaimon veljen cokiksia…

Appiukon bravuuri

Appiukkoni on hienon miehen isä, siispä ylihienomies. Hänen, kuten vaimon veljenkin, kokkaustaidoista olen kuullut legendaarisia tarinoita – ja aina välillä päässyt maistamaankin tuotoksia. Tämä alla oleva resepti vie ajassa 15 vuotta taaksepäin. Kun olin riiuureissulla ja anoppi ei ollut kotona, niin oli appiukon kokkausvuoro. Resepti on takuuvarma ja maistuu taatusti. Ihmeellistä kikkailua se ei vaadi ja siksipä se sopi muuttoruoaksemme, kun keittiössä oli jäljellä uuni, pelti ja yksi leivinpaperi.

AINEKSET

–       4-6 kalkkunan tai broilerin fileetä
–       1 pkt Mustapekkajuustoa
–       1 pussi ranskanperunoita
–       merisuolaa, pippuria ja haluamiasi mausteita.

VALMISTUS

Levitä ranskikset pellille. Kypsennä uunissa 225 asteessa 10 minuuttia. Lisää pellille ohuet kalkkunanfileet. Kypsennä vielä 10-15 minuuttia. Laita fileiden päälle Mustapekkajuustosiivut ja tarjoa heti.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s